Kylteri 03/19
Verkkojulkaisu 
.
.

Vahva ja itsenäinen

“Kanka ite” oli ensimmäisiä mantroja, joita aloin hokemaan vanhemmilleni – ja poljin päälle jalkaa varmistaakseni, että viesti todellakin meni perille. En halunnut kenenkään apua. Olin itsepäinen lapsenalku, joka tiesi itse tasan tarkkaa miten asiat hoidettiin ja mikä oli minulle itselleni parhaaksi. Pärjäsin minusta oikein hyvin itse, enkä tarvinnut kenenkään muunapua.

Itsepäisyys ei loppunut “känkkäränkkä”-ikään, vaan muutti muotoaan siihen kaikkein kauheimpaan – murrosikään. Teiniminä ei kestänyt lainkaan isää, joka varmisti joka aamu ennen kouluun lähtöä, että ”tulihan hanskat mukaan” ja ”kai muistit ottaa kotiavaimet”. Halusin itse päättää milloin siivoan ja miten sen teen. Jos ei menty minun aikataulujen mukaan, niin siivotkoon muut ilman minua. Tiesin muutenkin kaiken tietenkin parhaiten. Pärjäsin minusta oikein hyvin itse enkä tarvinnut kenenkään muun apua.

Sitten muutin niin pian kuin vain mahdollista kotoa pois, jotta saisin vihdoinkin elää omien sääntöjeni mukaan. Ja tajusin äkkiä, että en pärjännyt lainkaan hyvin itse ja tarvitsin kipeästi muidenkin apua.

Myönnän: en ole koskaan ollut hyvä tiimipelaaja. Olen aina ollut pikemminkin yksinäinen susi, joka mieluiten tekisi kaikki yliopistonkin ryhmätyöt alusta loppuun yksin. En usko, että saisin paremman lopputuloksen aikaan, mutta voisin tehdä juuri oman visioni mukaisen työn – ja mikä parasta – kaikkeen turhaan koordinoimiseen tai keskusteluun ei menisi aikaa. Minua stressaa, kun en pysty kontrolloimaan kaikkea ja kaikkia.

Valitettava uutinen minunkaltaisille mikromanageeraajille ja oman napansa ympäripyörijöille on se, että yritysmaailmaan tiimityö on tullut jäädäkseen. Passiivis-agressiivisten narsistien kultakausi työpaikoilla on historiaa ja voimme nykyään puhua työyhteisöistä, joista parhaimmillaan löytyy iso voimavara, etenkin kriisi- ja muutostilanteissa.

Kerta toisensa jälkeen hyvin toimivat tiimit ovat osoittaneet päihittävänsä yksin puurtavat erakot tehtävässä kuin tehtävässä. Onko tiimi toimiva ja johdetaanko sitä oikein, on asia erikseen, mutta siitä voidaan olla varmoja, että tiimityöskentelyn kehittämiseen on kannattavaa satsata yrityksen resursseja.

Elämässä välillä tuntuu kuitenkin siltä, että pitäisi pystyä pärjäämään täysin itse – niinhän kaikki muutkin pärjäävät. Tulisi olla vahva itsenäinen nainen, joka ei tarvitse ketään eikä mitään. Minähän en ole se 21–vuotias kauppakorkeakoulun opiskelija, joka pyytää isän apua raha-asioissa tai vie kotiin pyykkiä pestäväksi kun huomaa, että sitä on kasaantunut aivan liikaa kämpän nurkkaan. En ole se nainen, joka soittelee äidille aina kun voi vähänkin huonommin tai jokin menee pieleen.

Minä olen vahva ja itsenäinen. Näin sanon peililleni. Mutta saanko joskus myös olla herkkä, särkyvä ja vain käpertyä jonkun syliin?