Kylteri 02/23
Verkkojulkaisu 
.
.

Väärä paikka, väärä aika ja väärät ajatukset

Tunnen olevani eksyksissä, väärässä paikassa, väärään aikaan ja väärillä ajatuksilla. Yritän ilmaista itseäni, mutta luentosalin hälinä tukahduttaa muodostuvan lauseen sisälläni. Ääneni ei löydä tietään ulos. Ahdistaa. Haluan paeta. Tuntuu siltä, etten kuulu tänne.

Toiseuttaminen on prosessi, jossa oman itsensä määrittely tapahtuu suhteessa "toiseen". Sen takana on saksalaisfilosofi Hegelin teoria, jonka mukaan ajatukset ja käsitteet kehittyvät vastakkainasettelun ja ristiriitojen kautta. Hegelin dialektiikka johti paradigmaan, jossa valta ja alistaminen kilpailevat, pyrkivät hallintaan ja kaivautuvat kollektiiviseen tietoisuuteemme. Viiden vuoden ajan tunsin olevani jatkuvassa mestari-orja -dialektiikassa Kauppakorkeakoulun kanssa. Kai ajattelin, että jossain vaiheessa, kun tiedän riittävästi, kun olen riittävä, pystyisin määrittelemään itseni toisen kautta. Kun sain ekonomin paperit, en ollutkaan ekonomi, vaan yhä eksyksissä.

Nykyään, kun monimuotoisuus, tasa-arvo ja inklusiivisuus (DEI) ovat keskeisiä keskusteluaiheita yritysmaailmassa, pohdimme, kuinka voisimme rakentaa organisaatioita, joissa monimuotoisuus kukoistaa. Harvoin kuitenkaan pysähdymme tarkastelemaan omaa toiseuttamistamme, prosessia, jossa teemme itsestämme muukalaisia. Joukkoon kuuluminen on yksi perustarpeistamme, mutta niin moni meistä ei kuitenkaan halua olla samanlainen kuin vierustoverimme. Meillä on vahva tarve olla yksilöitä. Haluamme ajatella eri tavalla ja kulkea vastavirtaan. Erilaisuuttamme on kunnioitettava. Ympäristön on taivuttava ja sopeuduttava tarpeisiimme. Emme muovaudu. Miksi meidän pitäisi? Olemme erityisiä – jopa ainutlaatuisia.

Tietenkin kannatan monimuotoisuutta, tasa-arvoa ja inklusiivisuutta. Tuntuu oudolta joutua sanomaan tämä ääneen, vaikka nykyään se on pakollista, jos haluaa osallistua tähän keskusteluun. Mutta kuinka pitkälle haluamme viedä ajatuksen siitä, että yksilön erityistarpeet on aina otettava huomioon, jopa enemmistön kustannuksella? Onko kaikkien kuuluttava kaikkialle ja aina? Onko täysin järjetöntä ajatella, että voi olla myös positiivista eriytymistä, jossa ihmiset löytävät samanhenkisen yhteisön, jossa voivat hyvin? Kuinka paljon muiden on kannettava vastuuta siitä, että joku ei koe kuuluvansa? Pitäisikö koko instituution muuttua yhden ihmisen takia? Älkää olko vihaisia, pohdin vain ääneen.

Istun McKinseyn henkilöstöosastolla. Takanani on kaksi projektia, ja edessä vielä kaksi. Inhoan tätä. Oksettaa. Haluan pois. Minulta kysytään, onko työ liikaa. Vastaan, että ei ole. Kysytään, kuormittaako arki. Ei sekään. Seuraa syvä hiljaisuus. No, mikä vaivaa? Kerron, että sanani ja lauseeni eivät ole oikeita. En kuulu. Olen väärässä paikassa, väärään aikaan ja väärillä ajatuksilla. Irtisanoudun.

Naisena olisi muutenkin pitänyt puskea loppuun asti, rikkoa lasikatot ja julistaa, että "naisetkin kuuluvat yritysten johtoasemiin, perkele". Halusin julistaa, mutta vaan oksetti.

En koskaan halunnut olla konsultti. Totuus on, että vaikka olisinkin halunnut, en olisi pystynyt. Haluaisin kovasti väittää toisin – että tämä olisi ollut jokin henkilökohtainen moraalinen valinta – ei ollut. Kai minun olisi pitänyt taistella tieni läpi, jotta yrityskulttuuri muuttuisi ja stressiherkät, neuroottiset ja sosiaalisesti ylikuormittuvatkin pystyisivät työskentelemään McKinseyn kaltaisessa työympäristössä. Naisena olisi muutenkin pitänyt puskea loppuun asti, rikkoa lasikatot ja julistaa, että "naisetkin kuuluvat yritysten johtoasemiin, perkele". Halusin julistaa, mutta vaan oksetti. En kuulunut. Simone de Beauvoir olisi varmasti pettynyt minuun, mutta olen uupunut tarkastelemaan maailmaa kriittisen teorian silmin, jossa keskitytään yhteiskuntaan ja kulttuuriin, yrittäen paljastaa, kritisoida ja haastaa valtarakenteita. Emansipaatio on yksi suuri sotatanner, ja koen kääntäneeni sille selän. Olen pasifisti. Antakaa minulle rauhaa.

Rauha. Kesti pitkään ymmärtää, että yhteys itseeni ja muihin löytyy helppouden kautta. Silloin, kun on jonkinlaisessa flow-tilassa sen sijaan, että haluaa jatkuvasti taistella ja paeta. Parhaiten kuulun, kun en yritä huutaa, vaan hengitän syvään, yhtyen oman elämäni melodiaan. Ei tarvitse pakottaa äänihuulia yhteen, vaan pitää tehdä tilaa, antaa väljyyttä. Tällöin melodia alkaa soida ja resonoida aivan itsestään. Vaivatonta.

En kuulunut. Olin aikoinaan väärässä paikassa, väärään aikaan ja väärillä ajatuksilla. Paikka, aika ja ajatukset kuitenkin muuttuvat jatkuvasti. Jos et kuulu nyt ja tässä, kuulut joskus ja jossain. Jatka etsimistä.

Taika Nummi on entinen ekonomi ja nykyinen teologi. Kauppiksesta teologiselle hän otti mukaansa yrittäjähenkisyyden, sillä Taika yrittää joka päivä – uudestaan ja uudestaan – mikä välillä ottaa henkisesti aika koville.