Talouskasvun piti pelastaa meidät, ei viedä lähemmäksi tuhoa
Kun jatkuvan talouskasvun oletusta, kapitalistisen talousjärjestelmän yhtä kulmakiveä, lähtee kritisoimaan, saa yleensä kuulla kasan vastalauseita siitä, kuinka talouskasvu on tuonut meidät tähän vaurauden ja hyvinvoinnin pisteeseen, jossa olemme nyt ja ”ilman talouskasvua ei sinullakaan olisi iPhonea tai ilmaista koulutusta”.
Vaikka nämä argumentit pitävätkin paikkansa, eivät ne kuitenkaan riitä. Talouskasvu on ollut tärkeä osa modernin yhteiskunnan kehitystä ja tuonut mukanaan paljon hyvää, mutta tämä kehitys ei kuitenkaan ole ikuista, ja talouskasvulla on myös useita varjopuolia. Monet tutkimukset esimerkiksi osoittavat, kuinka rikkaissa maissa pitkän aikavälin talouskasvu ei enää lisääkään hyvinvointia ja onnellisuutta, päinvastoin¹.
Lisäksi talouskasvu kiihdyttää ilmastonmuutosta. Kasvun puoltajat vetoavat usein siihen, että uuden teknologian sekä tuottavuuden kasvun myötä luonnonvarojen käyttö voidaan jopa puolittaa ja saastuttamista vähentää. Ajatus on kuitenkin hyvin optimistinen, ja aidosti ympäristöä kuormittamaton talouskasvu on pitkälti pelkkää utopiaa². Kuvaava esimerkki on tekoälyn kehittyminen ja kehittäminen, joka voidaan ajatella osana teknologian kehitystä ja materiaalitonta kasvua. Tekoäly käyttää kuitenkin perinteiseen Google-hakuun verrattuna lähes kymmenkertaisen määrän energiaa, ja sitä kehittävien datakeskusten on arvioitu vuonna 2026 tarvitsevan saman verran energiaa kuin Japanin, eli kokonaisen maan³.
Jotta voisimme tulevaisuudessa tuottaa ”vihreää kasvua”, tarvitsemme sille sopivan infrastruktuurin; tuotantolaitoksia uusiutuvalle energialle, tehokkaampia ja vähemmän saastuttavia liikennevälineitä sekä uusia teitä ja junaratoja. Kaiken tämän rakentaminen vie kortilla olevia luonnonvaroja entisestään. Ympäristöä kuormittamaton talouskasvu voi olla joskus mahdollista, mutta meillä ei ole aikaa odottaa sinne asti.
Miksi talouden pitäisi siis kasvaa loputtomiin? Talouskasvu on tuonut meille paljon hyvää, mutta kuinka paljon enemmän me tarvitsemme? Ja tarkoitan nyt nimenomaan kehittyneitä maita, länsimaita, joissa elintaso on keskiarvollisesti korkea. Jos talouskasvun tavoittelu saattaa lisätä lumettomia talvia, hirmumyrskyjä, metsäpaloja, tuloeroja ja epätasa-arvoa tuoden ehkä siinä samalla mahdollisuuden rikastua (elleivät nämä epävakaudet aiheuta ensin taantumaa), onko tämä vaihtokauppa kaiken sen arvoinen? Pidämme ajatusta talouskasvun tavoittelusta itsestäänselvyytenä, mutta yrittäessäni löytää sille oikeasti merkityksellistä syytä, tunnen törmääväni umpikujiin.
Tässä kohtaa talouskasvun puoltajat yleensä kysyvät, mikä on vaihtoehto? Haluanko taantua takaisin keskiajalle ja olisinko valmis elämään kymmenyksellä siitä, mitä minulla nyt on? Mielikuvituksettomuus ajaa mustavalkoiseen maailmaan, jossa kaikki on joko tai. Joko meillä on hyvinvointiyhteiskunta ja varaa elää niin kuin tahdomme, tai sitten meillä on pulaa ruoasta ja ikuinen taantuma. Mutta harmaa alue on myös löydettävissä.
Aloitetaan sieltä, mistä on helpoin, eli yksilön tasolta. Meihin on juurtunut jo alusta asti ajatus siitä, että kehitys tarkoittaa etenemistä johonkin, kasvua. Ihmislajin kehitys on ollut nousemista neljältä jalalta kahdelle, lapsen kehitys on nousemista makuulta konttaamisen kautta seisaalle. Ylöspäin suuntautuminen sitoutuu kielikuvissa ja kielessäkin positiivisiin assosiaatioihin, kun taas alaspäin suuntautuminen negatiivisiin⁴. Kielikuvat ovat vahvempia englannin kielellä, kielellä, joka on yritysmaailman kansankieli. Mutta niitä on myös löydettävissä suomen kielestä. ”Miksi olet niin alamaissa?” vs. ”Olen elämäni huipulla.” Niinpä ensimmäinen askel olisikin päästää irti tästä assosiaatiosta, ja alkaa nähdä merkityksellisyyttä myös paikallaan pysymisessä ja ylläpitämisessä.
Irti päästäminen voi näyttäytyä esimerkiksi kulutuksen vähentämisenä ja paikallisten tuottajien tukemisena, asioina, joita moni jo arjessaan tekeekin. Rentoutumiselle tai oman statuksen esittelylle voi löytää vaihtoehtoisia tapoja materialistisen haalimisen oheen. Myös oman elämän hidastaminen, somessa termillä "slowmaxxing" trendannut elämäntapa, on esimerkki kasvun pakosta irtautumisesta. Sen sijaan, että yrittää joka päivä suorittaa edellistä paremmin, ja saada aiempaa enemmän aikaan ajatusten pyöriessä aina vain seuraavassa velvollisuudessa, voi välillä pyrkiä tietoisesti hidastamaan. Lukemaan paksua kirjaa somepostausten sijaan, keittämään teetä niin, että hauduttaa sitä normaalin minuutin sijaan kymmenen, tai vaihtamaan yksiriviset viestit ystäville puheluiksi. On yllättävää, miten paljon aikaa tällaisille pienille vaihtokaupoille omasta arjesta löytyy. Ja mikä parasta, palkintona saattaa saada sykkeensä laskemaan ja huomata, ettei jokapäiväinen kiireen tuntu olekaan mittari merkityksellisestä elämästä.
Yhteiskunnan tasolla kasvun odotuksesta irti päästäminen on sen sijaan hankalampaa – se tuntuu ajatuksena lähes mahdottomalta. Uskon kuitenkin, että askel kerrallaan voimme lopulta lähes huomaamatta päästä lähelle hyvinvointi- ja ”degrowth”-taloutta. Yksilön valinnat ovat yksi tapa osoittaa yrityksille ja yrittäjille, mitä heiltä toivotaan, mutta tehokkaampia positiiviset muutokset ovat, jos ne tulevat suoraan yrityksiltä itseltään. Ympäristösuositusten ja rajoitusten seuraaminen yritystoiminnassa ei riitä, jos kuitenkin samalla pyrkii kasvattamaan resurssien käyttöään suuremmaksi. Niinpä perinteisen yritysmuodon lisäksi on entistä tärkeämpää muistuttaa sosiaalisista innovaatioista, joissa taloudellisen voiton ohella pyritään tuottamaan sosiaalista pääomaa ja ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Sosiaalisten innovaatioiden lisäksi myös perinteisemmän yritysmuodon yritykset ovat alkaneet tehdä enenevissä määrin ”sosiaalisia sijoituksia”, ja tällainen kehitys on enemmän kuin toivottavaa. Yksi tunnettu esimerkki on Unileverin omistama jäätelöbrändi Ben & Jerry’s, joka samaa nimeä kantavan rahaston kautta lahjoittaa rahaa erityisesti epätasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden kanssa kamppaileville ruohonjuuritason yrityksille.
Usein puhuttaessa yhteiskunnan tasolla kasvusta irti päästämisestä, kuulemme vähintään yhden huolestuneen huudahduksen siitä, kuka sitten rahoittaa uutta tutkimusta ja uusia innovaatioita, ja toisen siitä, että ”nyt meiltä katoaa markkinat”. Degrowth ei kuitenkaan tarkoita, ettei kasvua saisi enää tapahtua ollenkaan, vaan se haastaa BKT:n ylivallan talouden mittarina, ja kannustaa tekemään päätöksiä ihmisten ja ympäristön hyvinvointi edellä. Askelia degrowth-talouden suuntaan ovat esimerkiksi lokalisaatio globalisaation sijaan, investoinnit nimenomaan tutkimukseen ja ympäristöystävällisempiin tuotannontapoihin tuotannon kasvattamisen sijaan, sekä paljon keskustelua herättänyt nelipäiväinen työviikko.
Degrowth-liike on saanut luonnollisesti myös paljon kritiikkiä lähivuosina – onhan saavutetuista eduista yleensä vaikeaa päästää irti. Ajatus siitä, että pitäisi astua ulos mukavuusalueelta tyytymällä vähempään ja kokeilemalla jotain uutta, jonka onnistumisesta ei ole takeita, on pelottava. Muutos ei kuitenkaan tapahdu itsestään, ja pelkkien tapojen muuttamisen lisäksi onnistunut degrowth vaatii myös tietynlaista kulttuurin muutosta.
Olen tätä kirjoittaessani Kanadassa vaihdossa, ja ensimmäinen täkäläiselle luennolle valmistava kurssilukemisto, jonka luin, käsitteli latinalaisamerikkalaisilta alkuperäiskansoilta peräisin olevaa maailmankatsomusta Buen Vivir, suomeksi käännettynä jotakuinkin Hyvä elämä, ja mitä voisimme länsimaalaisina oppia siitä. Yksi pääajatus Buen Vivir -katsomuksessa on, että ihmiset elävät harmonisessa yhteiselossa luonnon kanssa, eivät siitä erillään tai sen yläpuolella, kuten länsimaisessa elämänkatsomuksessa usein ajatellaan. Ekologinen ja ympäristöä kuormittamaton toiminta on helpompaa, kun luonnon näkee vertaisenaan verrattuna ajatukseen luonnosta raaka-aineena ja ihmiselle alisteisena.
Toinen oppi on se, miten Buen Vivir suhtautuu työntekoon. Toisin kuin länsimaisessa kulttuurissa, jossa työ on usein erotettu ”ihanne-elämästä” ja nähdään lähinnä tapana tuoda ruoka pöytään, Buen Vivir -katsomuksessa työ nähdään hyvänä ja positiivisena asiana. Heidän ajattelussaan ”tehdä työtä” kääntyykin jotakuinkin ”tuoda elämää maailmaan”, ja käsite on paljon laajempi kuin millaisena olemme sen tottuneet ajattelemaan⁵. Meille työnteko on pakollinen, joskus jopa negatiivinen osa elämää, jonka tarkoitus on mahdollistaa ”paremman elämän” eläminen rahan ja rikastumisen kautta. Mutta kenties, jos rahan ja rikastumisen ohelle toisimme työn sosiaalisen ja kulttuurillisen ulottuvuuden, voisi se auttaa meitä hidastamaan ja arvostamaan sitä, mitä meillä nyt jo on.
Onnellisuus ja hyvinvointi eivät välttämättä vaadi rikkauksia, eivätkä ainakaan jatkuvaa materian haalimista. Ihmiset pienistä maaseutukylistä ympäri maailman raportoivat olevansa onnellisia, vaikka rahaa ei paljoa olisikaan. Tärkeämpää on yhteisöllisyys, perhe ja yhteys ympäröivään luontoon6. Milloin me materian keskellä elävät ja silti onnettomat länsimaalaiset lakkaamme jankuttamasta talouskasvun tärkeydestä ja merkityksestä maailmamme pelastajana?
