Kylteri 04/19
Verkkojulkaisu 
.
.

Parempien identiteettien pelko

Työuraa rakentaessa suurinta pelkoa aiheuttavat kaikki hylätyt vaihtoehdot, kirjoittaa konsulttina työskentelevä Stella Kallionpää.

Viime vuosina olemme lukiokavereideni kanssa tehneet syksyisin matkan jonnekin kauas. Aina jossain vaiheessa reissua joku kysyy ääneen: ”Mitähän sitä voisi elämällään tehdä?” Kirjaan ideoita muistivihkoon: perustetaan tacoravintola, aletaan tehdä suomalaista kantrimusaa, suunnitellaan surffihanskat, kehitetään alaa murtava turistibussipalvelu.

Ideointi on toki ennen kaikkea hauskaa heittelyä automatkojen ratoksi, mutta siitä paistaa läpi hätääntynyt sävy. Olemme tunteneet toisemme vuosikymmenen, kasvaneet aikuisiksi, opiskelleet, aloittaneet työelämän – tällaistako tämä elämä nyt sitten on? Vain tätä?

Lukiossa kipuilin, mitä haluan tehdä työkseni. 16-vuotiaana kirjoitin päiväkirjaan: ”Tänään luin ratikassa (Hesarin) koulutusliitettä ja aloin miettiä, että mua kiinnostaa sellanen työ, missä saa istua neuvottelupöydissä, tehdä päätöksiä ja vaikuttaa asioihin. Ammatinvalintatesti täsmensi: markkinointijohtaja / mainosalan päällikkö / ekonomi. Pelkään vaan että se työ on stressaavaa.”

Nyt voisin kertoa 16-vuotiaalle itselleni, että työelämässä on suurempiakin pelkoja kuin stressi. Omani on jatkuva pohdinta siitä, pitäisikö minun sittenkin tehdä jotain muuta, kuin mitä tällä hetkellä teen. Olen tyytyväinen työhöni, mutta jatkuvasti mieleen hiipii ajatus: olisinko jossain vielä tyytyväisempi?

Patrick McGinnis keksi tunnetilalle nimen: FOBO – fear of better option. McGinnis on kenties tunnetumpi kehittämästä termistään FOMO – fear of missing out – joka kuvaa poisjäämisen pelkoa: jossakin muualla on bileet, josta ei parane jäädä paitsi. Tämä termi onnistui tavoittamaan niin olennaisen piirteen nykykulttuurista, että se lisättiin Oxfordin sanakirjaan vuonna 2013.

Tuntemattomammaksi jääneen FOBOn McGinnis kehitti opiskellessaan Harvardin yliopistossa. Hän pani merkille, että hän itse ja opiskelukaverinsa optimoivat kaikkia valintojaan. He pyrkivät luomaan optioita, jotka mahdollistivat kaikkein monipuolisimmat vaihtoehdot tulevaisuudessa, mutta jäätyivät, kun olisi pitänyt sitoutua yhteen niistä. Sehän tarkoittaisi, että jossain saattaa olla vielä parempi valinta, joka jää tekemättä.

FOBO vaikuttaa olevan yleistä. Linkedinin vuonna 2018 julkaistussa raportissa peräti vajaa 70 prosenttia kyselyyn vastanneista myönsi tuntevansa ”parempien vaihtoehtojen pelkoa” tehdessään uraansa liittyviä päätöksiä. Columbian yliopiston tutkimuksessa oli vertailtu kahdentyyppisiä yliopistosta valmistuneita: ”maksimoijia”, jotka pohtivat tarkkaan eri mahdollisuuksia ennen päätöksentekoa, myös sellaisten tekijöiden kuten palkkakehityksen näkökulmasta, ja ”tyytyjiä”, jotka puolestaan sopeutuivat siihen, mikä tuntui sillä hetkellä parhaalta vaihtoehdolta itselle.

Tutkimuksen mukaan maksimoijat saivat valmistumisensa jälkeen parempipalkkaisia töitä, mutta olivat silti tyytymättömämpiä, koska ajatus siitä, että jossakin olisi vielä parempi vaihtoehto, ei jättänyt heitä rauhaan.

”Tee sitä, mistä nautit eniten ja mikä tuntuu tärkeältä”, neuvoo ystävä.
Täysin turha neuvo.

FOBO on hiipinyt elämääni samalla, kun olen ymmärtänyt, että alan lopullisesti sulkea vaihtoehtoja pois. Tähän asti olen tainnut tehdä kaikki valintani sillä perusteella, että ne eivät rajaisi liikaa mahdollisuuksia. Kauppakorkeakoulu antaa hyvän pohjan moneen ammattiin, konsultointi pitää ovet auki moneen suuntaan.

”Voin tehdä mitä vaan” oli pitkään toiveikas ja voimaannuttava tulevaisuudenkuva.

Nyt kun valmistumisesta on jo pari vuotta, lause alkaa ahdistaa. Olenhan jo väistämättä sulkenut pois monta asiaa. En voi enää valita valmistumisen jälkeistä ensimmäistä työtä, en perustaa omaa yritystä alle 25-vuotiaana, en pitää paria välivuotta opinnoista ulkomailla työskennellen enkä olla sen vastalistautuneen suomalaisyrityksen kahdeskymmenes työntekijä.

Ääni takaraivossani sanoo: miten niin et voi? Eihän se vaadi kuin päätöksen: Tätä minä haluan!

Mutta miten sen voi tietää?

Tekemällä plus-miinuslistan, nettitestin tai 360-reviewn itsestäni?

”Tee sitä, mistä nautit eniten ja mikä tuntuu tärkeältä”, neuvoo ystävä.

Täysin turha neuvo. Olen tosi hyvä perustelemaan hyvät ja huonot puolet melkein ihan mistä tahansa.

Sitä paitsi usein se, mikä tuntuu hyvältä, on myös ristiriitaista.

Ystäväni konkretisoi hyvin tätä ristiriitaa kertomalla, miten esimies pyysi häntä perjantai-iltapäivällä hoitamaan vielä yhden työtehtävän ennen viikonloppua. Ajatus työnteosta perjantai-iltana tuntui hänestä kurjalta. ”Miksi minulla ei ole ysistä viiteen duunia, jotta voisin nauttia vapaa-ajasta”, hän manasi.

Toisaalta hän tunsi samaan aikaan suurta tyydytystä siitä, että hänen panostaan tarvitaan ja että työ on lopulta niin kiinnostavaa, että hän on valmis tekemään sitä – vaikka sitten perjantai-iltana.

Loppujen lopuksi FOBOSSA ei ole kyse siitä, olisiko jossain minulle parempi työ tai työpaikka. Kysymys on identiteetistä. Sillä sitähän työ valmistumisen jälkeen on ainakin minulle merkinnyt – omaa identiteettiä. FOBO on siis häiritsevä ajatus siitä, että voisinko jossain muussa ammatissa tai työssä toteuttaa itseäni vielä paremmin: olisinko jossain muussa työssä parempi versio itsestäni.

”Opiskelen Aalto-yliopistossa” oli hauska identiteetti. Siten oli aina mukavaa esitellä itsensä. Ehkä jonkun mielestä se herätti ärsyttäviäkin mielikuvia, mutta opiskelijan identiteetti oli kuitenkin täynnä mahdollisuuksia.

Valmistumisen jälkeen itsensä esitteleminen muuttui paljon tylsemmäksi. Tuntuu, että ammattinimike rajaa liikaa. En tiedä, haluanko sitoutua juuri tähän identiteettiin, onko se minulle paras.

Parempien vaihtoehtojen pelossa on kyse siitä, miten tasapainotella kahden ääripään välissä: ”voisin tehdä mitä vaan ja pidän itseni avoimena mahdollisuuksille” ja ”teen tästä päätöksestä itselleni parhaan ja elän hetkessä”.

Omaa tasapainoiluani on helpottanut se, että asetan vaihtoehtojen pohdinnalle konkreettiset raamit: Tämän kesän ajan kokeilen uutta harrastusta. Tässä projektissa teen parhaani muutaman kuukauden ajan ja vasta sen jälkeen arvioin kriittisesti, nautinko tästä. Kaverini pomppi pari vuotta mahdollisuuksia täynnä olevasta duunista toiseen, kunnes ilmoitti painokkaasti, että tästä firmasta hän lähtee vasta kun se myydään tai menee konkurssiin.

Tein teini-ikäisenä tekemäni ammatinvalintatestin uudelleen tänä syksynä.

Vastailin huvittuneina sellaisiin kysymyksiin kuin ”Kiinnostaisivatko sinua ohjeiden täsmällistä noudattamista vaativat tehtävät?”, ”Kiinnostaisiko sinua opetella käyttämään uusia kodinkoneita?”, ”Kiinnostaisiko sinua ratkoa kekseliäisyyttä ja päättelykykyä vaativia tehtäviä?”.

Testi antoi minulle tuloksena Top 10 -listan ammateista. Puolet niistä oli sellaisia, joihin kauppakorkeakoulu valmistaa. Se helpotti. Ainakaan parempien vaihtoehtojen pohdinta ei edellytä uutta kouluttautumista.

Huomasin hieman huvittuneena myös ärsyyntyväni testituloksista. Miten se ei ota huomioon, miten valtava identiteettiero on olla rahoitusasiantuntija, markkinointipäällikkö tai controller, jotka kaikki ovat listallani.

Lukiossa minulle riitti visio neuvotteluhuoneista, joista siirryn aina isompaan sitä mukaa kun taitoni ja vastuuni kasvavat. Kymmenen vuotta myöhemmin ymmärrän, että ammattien, identiteettien ja neuvotteluhuoneiden kirjo on huomattavasti laajempi.

Kenties ongelma piileekin juuri tässä: Parempien vaihtoehtojen pelko on etuoikeus, josta kärsivät vain ne, joilla on varaa valita – tai ainakin tunne siitä, että on varaa valita.