Pako täydellisyydestä

Taika Nummi, 21, on toisen vuoden kauppatieteiden opiskelija. Hän on myös entinen kilpakävelijä, joka on aina tehnyt asiat täysillä, täydellisyyttä tavoitellen. Entiseksi ”kympin tytöksi” itseään kutsuva kauppatieteilijä opettelee nyt ottamaan rennommin.

Kun tapaan Taika Nummen ensilumen peittämässä Otaniemessä, hän puhkuu intoa ja säteilevän hymyn huomaa jo kaukaa. Asetumme mukavasti yliopiston päärakennuksen, Dipolin, nurkkapöytään. Nummi on luvannut kertoa elämästään huippu-urheilijana ja erityisesti sen jälkeen. Nummi aikoo kertoa siitä, kuinka rakkaan lajin jättäminen oli kova paikka. Ja siitä, kuinka aina vain parhaimpaan suoritukseen tähtääminen lopulta uuvutti hänet kokonaan.

Nummi on ollut aina määrätietoinen tekijä. Hän kertoo nauraen, ettei tiedä ketään 12-vuotiasta, joka olisi tehnyt niin paljon asioita kuin hän sen ikäisenä. Lukiossa Nummi kirjoitti ylioppilaskirjoituksissa seitsemän laudaturia, harrasti musiikkia, pyöritti omaa yritystä ja tietenkin urheili. Kilpakävelijän tavoitteena oli Lontoon MM-kisat kesällä 2017.

Kymmenvuotiaasta tosissaan harjoitellut Nummi päätti lukiossa, että kilpakävely on se juttu, mitä hän ensisijaisesti haluaa tehdä. Elämä pyöri pitkälti urheilun ympärillä. Harjoitukset olivat kaksi kertaa päivässä. Musiikkilukiossa elämään kuului myös tärkeä musiikkiharrastus, ja Nummi sai kasaan myös huimat 150 lukiokurssia. Opiskelumotivaatio oli suuri, koska kaikki mahdollinen kiinnosti.

”Musiikki, urheilu ja opiskelu. Ne kaikki piti tehdä täysillä. Yläasteelta saakka olen ollut sellainen stereotyyppinen kymppityttö”, Nummi kertoo.

Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu ei ollut aina luonteva valinta tavoitteelliselle tekijälle, ei todellakaan.

”Kaikki on kiinnostanut minua aina ihan älyttömästi. Pitkään olin miettinyt taidepuolelle hakemista. Olin ajatellut aina, että voisin opiskella lähes mitä vain, mutta en kauppatieteitä, enkä ainakaan Espoossa”, Nummi naurahtaa.

Toisin kuitenkin kävi. Lopulta kauppatieteet olivat ykkösenä yhteishaussa.

”Olin niin väsynyt, ja pääsykokeisiin lukeminen ei innostanut yhtään”, hän sanoo.

”Ylioppilaskirjoitusten jälkeen minulle iski totaalinen uupumus opiskeluun, burnout.”

Opiskelu ei enää pahemmin maistunut. Silloin Nummi alkoi keskittymään kokonaan urheiluun. Hän kuitenkin lisää, että siinä vaiheessa taustalla ollut monen vuoden vammakierre aiheutti urheilun suhteen omia haasteitaan lisähaasteita.

”Nuoresta asti olin treenannut liikaa ja syönyt aivan liian vähän. Kestävyyslajista kun oli kyse, oletin, että mitä pienempi olen, sen parempi. Ja kyllähän niitä erinomaisia saavutuksia tulikin. Ei tosin ilman seurauksia.”

Kesällä 2017 lääkäri sanoi, että Nummen olisi lopetettava. Jos hän rasittaisi kehoaan samoilla määrillä, olisivat seuraukset vakavia.

”Kroppani oli ihan sekaisin”, kertoo Nummi.

Lupaavan urheilijan oli lopettava. Nummi ei kokenut ennen lopettamistaan olevansa identiteetiltäni vain urheilija, se oli vain se asia, mitä hän teki eniten. Kuitenkin kilpauransa lopettamisen jälkeen jäljelle jäi eräänlainen tyhjiö.

”Tuntui, ettei minussa ole jäljellä enää mitään.”

"Tuntui, ettei minussa ole jäljellä enää mitään."

Kauppatieteiden opinnot oli aloitettava kaikkien vaikeuksien keskellä. Yhtäkkiä katosivat myös musiikkilukiosta tutut musiikkiharrastukset. Se oli todella iso identiteettikriisi.

”Opiskelu tuntui vaikealta, koska en ollut tehnyt kevään burnoutilleni oikein mitään”, Nummi kertoo.

Perfektionismi ja paine suorittaa olivat edelleen vahvasti läsnä. Mursuvuosi oli Nummelle todella vaikeaa aikaa.

”Vielä viime keväänäkin minulla oli sellainen tunne, että en jaksa, mutta on vaan pakko suorittaa. Ajattelin, että en ole masentunut vaan todella laiska”, hän sanoo.

Nummi myöntää, että entisenä kilpaurheilijana kilpailuhenkisyys on hänessä vahvasti läsnä.

“Aallossa on paljon kunnianhimoisia, kilpailuhenkisiä ja fiksuja ihmisiä ympärillä, joihin on vaikeaa olla vertaamatta itseään”, sanoo Nummi.

Jatkuvasta suorittamisesta eroon pääseminen ei ole ollut helppoa. Kesällä Nummi aloitti jälleen kauppisopinnot ottamalla rästiin jääneitä kursseja kiinni. Silloinkin kun opiskelu alkoi jälleen sujumaan, otti Nummi kursseja vielä vähän enemmän, jolloin ajatus opiskelusta alkoi taas tuntua raskaalta.

Monesti puhutaan, että syksy tuo mukanaan uusia alkuja. Näin voidaan sanoa nytkin.

”Kun tajusin, että minun ei ole oikeasti yhtään mikään pakko esimerkiksi opiskella, se alkoikin yllättäen tuntua kivalta”, Nummi summaa havaintojaan. Hän kertoo myös hakeneensa ulkopuolista apua masennukseen.

“Sen sisäistäminen, että teen vain näitä kursseja ihan vain itseni vuoksi, on auttanut”, Nummi sanoo.

Syksyllä Nummi lähti mukaan myös Dashiin, design-hackathoniin, johon osallistuu niin teekkareita, taideopiskelijoita kuin kauppislaisiakin.

”Olen niin iloinen, että jaksoin lähteä mukaan. Kokemus oli huikea”, hän kertoo.

Ensimmäistä kertaa opintojen aloittamisesta Nummesta myös tuntui, että hänellä on joku porukka, johon kuuluu.

”Se on ihan hirveän tärkeää.”

Nummi naurahtaa, että ennakkoluulot, joita syntyi ensimmäisen vuoden aikana kauppiksesta, murenevat pikkuhiljaa. Vaikka suorituskeskeisyys on kunnianhimoisen porukan ympärillä läsnä, on Nummella paljon hyvää sanottavaa koulustaan.

”Rakastan Aalto-yliopistoa ja olen törmännyt täällä ihan mielettömiin ihmisiin. Ilman tämän yhteisön tukea olisi ollut paljon vaikeampaa. Kaikki, joille olen puhunut, ovat olleet todella ymmärtäväisiä. Ja kun näistä asioista puhuu ääneen, huomaa, ettei ole ainoa, joka näitä ajattelee.”

"Ennen kahden kilometrin lenkki olisi ollut naurettavan vähän. Nykyään se tuntuu voitolta."

Tulevaisuudessa Nummi näkee mahdollisesti itsensä opiskelemassa yhä kauppatieteitä ja yhdistävänsä taidetta mukaan.

“Esimerkiksi Aallon tarjoama Design Business Management –ohjelma voisi olla mielenkiintoinen”, Nummi innostuu.

Myös urheiluun Nummi opettelee suhtautumaan rennommin. Hän myöntää, ettei siihen mentaliteettiin tottuminen ole ollut helppoa. Aluksi oli älyttömän vaikeaa edes kävellä vanhan kotikentän ohi ja nähdä vanhoja treenikavereita. Otaniemi on paikka, jossa Nummi on harjoitellut koko ikänsä.

”Täytyy osata suhteuttaa asiat oikein. Ennen kahden kilometrin lenkki olisi ollut naurettavan vähän. Nykyään se tuntuu voitolta.”

Nummi kertoo alkaneensa ymmärtää, että jonkin ison asian jäädessä pois elämästä, avautuu ihan mielettömästi mahdollisuuksia. Hän on aina halunnut matkustella, kokeilla eri lajeja ja tehdä enemmän taidetta. Nyt niille on vapautunut ihan eri tavalla aikaa.

”En tiedä jaksanko enää koskaan tehdä asioita samalla tahdilla kuin ennen, mutta ehkä se on vain todella hyvä niin”, Nummi sanoo ja jatkaa:

”Poikaystäväni sanoi minulle, että voin nyt rakentaa elämäni uudelleen, juuri sellaiseksi kuin haluan, ja paljon kokeneempana.”