Kylteri 02/22
Verkkojulkaisu 
.
.

Oodi kysymyksille

Tämä on oodi tyhmille kysymyksille. Niille heikosti muotoilluille epätoivon parahduksille, joiden vastauksen ymmärtää heti avattuaan suunsa.  Kysymyksille, joiden jälkeen tekee mieli vajota maan rakoon tai vähintään muuttaa Ouluun.

Tunnin lopuksi luennoitsija nostaa katseensa saliin ja tokaisee: ”Onko kysymyksiä?” Hiljaisuus. Taas vähän harmittaa. Kysymyksiä saattaisi olla vaikka millä mitalla, mutta niiden muotoiluun ei ole tarpeeksi aikaa. Onko varmasti niin, ettei tätä ole jo mainittu? Entä onko vastaus ihan itsestään selvä? Salissa pakkaillaan jo tavaroita.

Tyhmiä kysymyksiä ei ole olemassa, väittää vanha hokema. Tämä on varmaan totta 99-prosenttisesti niiden kysymysten kohdalla, jotka jätämme kysymättä, salaa toivoen, josko joku muu voisi asiaa kysyä. Sen viimeisen prosentin kohdalla vastaan haastamalla, että mitä sitten vaikka olisikin. Jos välillä tulee kysyttyä jotain vähemmän tärkeää, ei vahinko ole kovin suuri.

Monelle alitajuinen kynnyskysymys suunsa avaamiseen lienee juuri se, miltä muiden silmissä vaikuttaa. Tässä piileekin kysymyskulttuurimme nurinkurisuus. Suurin osa kysymyksistä tuntuu nimittäin olevan vain hienosti muotoiltuja tarkennuspyyntöjä. Tiedättekö, sellaisia, joiden tarkoitus on todistaa, miten hyvin kysyjä on ymmärtänyt asiansa.

Mistä lähtien kaikki piti osata heti? Mitä tapahtui oppimiselle? Mistä lähtien yliopistossa on tarkoitus todistaa osaamistaan (tai olla näyttämättä sitä, ettei osaa) pikemminkin kuin kehittää sitä?

”Tyhmän” kysymyksen kysyminen on nimittäin erityisen rohkeaa. Se osoittaa, että kuulija yrittää ymmärtää jotain uutta, eikä epäröi näyttää omaa hämmennystään tavoitteen saavuttaakseen.

Ehkä seuraavan kerran voisin kysyä sen epävarmankin kysymyksen. Jos kaikki menee pieleen, voin sentään kiittää itseäni rohkeudesta häpeään vajoamisen sijaan. Ja ainakin lupaan hiljaa aplodeerata jokaiselle, joka uskaltaa luennolla nostaa kätensä. Varsinkin, jos kysyjä tuntuu olevan erityisen hukassa.

Samaan tapaan otan kohteliaisuutena, jos joku kysyy nimeäni kolmatta kertaa. Selvästi toinen aidosti haluaa oppia muistamaan sen. Sitä paitsi on paljon käytännöllisempää kysyä suoraan kuin yrittää urkkia nimeä koko vuosikurssin Telegram-ryhmää selaamalla. Kokemusta on.

Olkoon tämä siis oodi uteliaille. Niille, jotka uskaltavat yrittää ymmärtää. Meille kaikille.

Kirjoittaja on pohdiskelija, jonka mielestä Ouluun muuttamisessa ei ole mitään pahaa.