Kuuntele, puhu, toista

Jos haluaa puhua monimutkaisista aiheista, kannattaa se tehdä oikeassa elämässä. Kylteri kutsui kaksi kauppislaista keskustelemaan sukupuolesta ja työelämästä, eikä saanut riitaa aikaiseksi.

Maaliskuun lopussa KY:n uudesta yrityssuhdevaliokunta CORE:sta julkaistu video sai aikaan keskustelun. Kommenteissa, jotka täyttivät ensin Instagramin, sitten Jodelin ja muut keskustelufoorumit, kyseenalaistettiin valiokunnan tapa viestiä itsestään. Valiokunnan esittelyvideolla ei esiintynyt yhtään naista. Puhe videon ympärillä kesti muutaman päivän, kunnes laantui pois. Tosiasiassa keskustelu, joka kiteytyy sukupuolten erilaisiin mahdollisuuksiin ja tarpeisiin, on ollut käynnissä jo toistakymmentä vuotta, ja se jatkuu tarttuen aina uuteen yksittäiseen tapaukseen tai toimijaan:

Tänä keväänä CORE-valiokuntaan.

Keväällä 2018 Julkku-lehteen.

Syksyllä 2016 Slushin ja muiden start-up-tapahtumien turvallisuuteen.

Ja lista jatkuu yhä pidemmälle.

Keskiössä jokaisessa tapauksessa on ollut naisten mahdollisuudet toimia opiskelijayhteisössä ja työmarkkinoilla. Tai toisen tulkinnan mukaan kyse on uudenlaisen kulttuurin pakottamisesta.

Sosiaalinen media, joiden kautta tapauksia on käsitelty, ei tarjoa hyvää alustaa ymmärryksen luomiseen. Keskustelu käynnistyy ja pysyy elossa vain kärjistyksillä. Tahallista kärjistämistä myöntää harjoittaneensa myös Joni Kariluoto, kauppakorkeakoulun opiskelija, joka oli yksi aktiivisimmista keskustelijoista CORE-videon kommenteissa. Kariluoto toimii myös Kylterirenkaan varapuheenjohtaja AYY:n edustajistossa, jonka myötä hän oli viime syksynä esillä vastustaessaan AYY:n julistautumista feministiseksi järjestöksi.

Koska kysymys on tärkeä ja puhuttaa monia, kutsui Kylteri Kariluodon sekä Women of Aalto -verkoston puheenjohtaja Eve Haaviston saman pöydän ääreen eräänä keväisenä maanantaina. Otaniemeläisessä opiskelijakaksiossa päästiin keskustelemaan asioista, jotka yleensä jäävät näppäimistön ääressä sanomatta.

Myös Eve Haavistolla on kokemusta nettikeskustelun voimasta. Maaliskuussa Haavistoa haastateltiin Helsingin sanomien artikkeliin, joka päättyi hänen lainaukseensa: ”Jos itse pääsen asemaan, jossa saan rekrytoida, aion palkata naisia sellaisiin asemiin, joissa yleensä on ollut miehiä.”

Kuten voi arvata, keskustelu netissä sai taas hetkeksi vauhtia alleen.

Nyt Haavisto kertoo, että lehden lainaus oli väärin. Hänen tai Women of Aalto -verkoston pyrkimyksenä ei ole, että naisia pitäisi suosia palkkauksessa yli miesten, vaan mahdollistaa aidosti tasa-arvoiset työmarkkinat.

Tasa-arvon nimissä Haavisto toteaa vastustavansa myös palkkauskiintiöitä. Esimerkiksi Goldman Sachs -investointipankki on kirjannut tavoitteen, että puolet yrityksessä aloittavista analyytikoista olisi naisia.

”Itse en haluaisi olla kiintiönainen, joka tulee pakolla palkatuksi. Haluan saada työpaikan oman osaamiseni perusteella.”

Pöydän toisella puolella Kariluoto nyökyttelee päätään:

”Juuri näin. Tarkoitus on, että ihmiset joilla on jotain annettavaa, hakisivat yritykseen omatoimisesti.”

Työyhteisön ja johdon monimuotoisuudella, diversiteetillä, on Haaviston mukaan positiivinen vaikutus yritysten liiketoimintaan. Erilaisista ihmisistä koostuvassa ryhmässä ajatuksia kyseenalaistetaan voimakkaammin ja ne kehittyvät sen myötä paremmiksi.

Diversissä ympäristössä kysytään siis enemmän miksi-kysymyksiä  sekä uskalletaan haastaa toisia. Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet monimuotoisuuden taloudelliset hyödyt yrityksille.

Haaviston määrittelemänä sukupuoli on kuitenkin vain yksi monimuotoisuuden osa-alue kokemusten, luonteenpiirteiden ja kansalaisuuksien ohella. Voisiko miehistä, ehkä jopa pelkästään valkoihoisista heteromiehistä, koostuva ryhmä olla siis periaatteessa monimuotoinen?

Haavisto: ”En sanoisi. Sellaisessa voi olla monenlaisia ihmisiä, mutta kyllä siinä on myös paljon parantamisen varaa.”

Kariluoto: ”Vuonna 2017 Applen varadiversiteettijohtaja – musta nainen, pitää todeta – sanoi, että myös sinisilmäisistä, blonditukkaisista miehistä koostuva johtoryhmä voi olla yhtä diversi kuin etnisesti ja sukupuoliltaan monimuotoinen ryhmä. Hän joutui eroamaan tämän takia.”

”Vaikka sanotaan, että diversiteettiin liittyy kokemukset ja taustat, niin kaikki ne toimet, joita käytännön tasolla tehdään liittyvät ryhmäidentiteetin osa-alueisiin; sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen ja ihonväriin.”

Kariluoto uskoo itse, että esimerkiksi persoonallisuus erot ovat paljon suurempi monimuotoisuuden tekijä kuin monet muut faktorit. Naiset eroavat populaatiotasolla puolen keskihajonnan verran esimerkiksi neuroottisuuden ja sovinnollisuuden persoonallisuusaspekteissa. Juuri tästä syystä Kariluoto ei täysin kiellä, etteikö ryhmä, jossa on tasapuolisesti naisia ja miehiä ole todennäköisemmin monimuotoinen.

"Aiemmin puhuttiin, että sukupuolella, seksuaalisuudella ja ihonvärillä ei pitäisi olla merkitystä ja nyt sillä onkin."

Kariluoto ei myöskään kiellä, etteikö diversiteetti voi tuoda taloudellista hyötyä. Iso osa on kuitenkin imagoarvoa, jossa yritys viestii olevansa nuorekas, edelläkävijä ja hyveellinen.

Hänen keskeisin kritiikkinsä on, miten diversiteetti-ideologian ajaminen käy vastaan länsimaisen meritokraattisen individualismin kanssa: ”Aiemmin puhuttiin, että sukupuolella, seksuaalisuudella ja ihonvärillä ei pitäisi olla merkitystä ja nyt sillä onkin. Tämä asia jakaa meitä enemmän kuin yhdistää.”

Kariluoto mainitsee esimerkkejä, joita hän pitää varoittavina kuvauksina ryhmäidentiteettien korostamisesta. Suurin osa, kuten vain tummaihoisille opiskelijoille tarkoitetut valmistujaistilaisuudet, ovat peräisin Yhdysvalloista, mutta Kariluoto pelkää, että ne alkavat rantautua yhä vahvemmin myös Suomeen. (Kylterin tietojen mukaan myös Aaltoon on haluttu saada vain naisille tarkoitettuja tiloja. Hankkeen edistäjät ovat Aallon ulkopuolisia toimijoita.)

Toinen esimerkki ovat vain naisille tarkoitetut yritystilaisuudet. KY Finance -järjestön sivuillaan mainostamista yritystapahtumista hieman alle joka kuudes oli viime vuonna suunnattu vain naisille.

Haavisto nousee puolustamaan tapahtumia: ”Naisten uratapahtumissa koen yhteisöllisyyttä ja kannustavuutta, mitä aina ei yleisissä uratapahtumissa tule esiin. Yhteisöllisyys ja kannustavuus tulee esille keskusteluissa muiden urallaan menestyneiden naisten kanssa.”

”Mä saan voimaa, jos he ovat kohdanneet urallaan ennakkoluuloja sen johdosta että ovat naisia. Tulee olo, että se että on nainen ei vaikuta siihen, miten voi pärjätä.”

Kariluoto näyttää myöntyvän hiukan ja toteaa, että ehkä naiset kaipaavatkin keskimäärin erilaista yhteisöllisyyttä, mitä voidaan vain antaa naisjoukossa.

Sellaista Haaviston johtama Women of Aalto -verkosto pyrkii tarjoamaan, mutta palataan siihen vielä myöhemmin.

"Naisten uratapahtumissa koen yhteisöllisyyttä ja kannustavuutta, mitä aina ei yleisissä tapahtumissa tule esiin."

Kariluodolla on paljon kritiikkiä ryhmäidentiteettien korostamista kohtaan. Osa siitä voi olla perusteltua riippuen siitä, miten biologisten ja sosiologisten tekijöiden uskoo aiheuttavan eroja ihmisten välille.

Kariluodolta tuntuu kuitenkin puuttuvan ajatukset, miten diversiteetti voisi toimia hänen kannattamassaan individualistisessa yhteiskunnassa. Miten esimerkiksi naisia voisi saada hakemaan enemmän miesvaltaisille työpaikoille ja opiskelualoille.

Haavistolla puolestaan on ehdottaa ratkaisuja. Hänen puheessaan korostuu sanapari inklusiivinen viestintä. Se tarkoittaa, että kiinnitetään huomiota pieniin ilmaisuihin, ettei niissä vahingossa suljeta ketään pois: ”Joo, me tossa jätkienkaa mietittiin.”

Haaviston mielestä kumulatiivisesti pienet asiat voivat saada monet nuoret naiset ajattelemaan, ettei kyseinen yritys ole heille suunnattu ja etteivät he ole tervetulleita. ”On tärkeää tehdä teknologia- ja muista miesvaltaisista aloista mielenkiintoisia naisille. He ovat kuitenkin yhtä luonnollinen valinta.”

On helppo keksiä monta yritystä ja tahoa, joiden viestintä ei ole ollut inklusiivista. CORE-valiokunta lienee kuuluvan näihin. Haaviston mielestä suurin osa työmainonnasta on kuitenkin onnistunutta.

Kariluoto nyökyttelee ja pohtii, onko ongelmaa edes olemassa, jos poikkeuksia lukuunottamatta viestintä on jo inklusiivista. Ja jos ongelma on olemassa, niin eikö siihen ole aivan liian myöhäistä reagoida työmaailmassa.

Suomi on monien tilastojen perusteella yksi maailman tasa-arvoisimmista maista. Siitä huolimatta suomalaisten kouluttautuminen on erittäin jakautunutta sukupuolen mukaan. Tämän voi päätellä jo siitä, että Suomen kolme miesvaltaisinta yliopistoa ovat entinen Tampereen teknillinen yliopisto Lappeenrannan teknillinen yliopisto ja Aalto. Mikäli työelämästä halutaan vähemmän sukupuolittunutta, on ensin puututtava koulutukseen.

Vuonna 2013 Aallon kauppakorkeakoulussa toimi työryhmä, jonka tavoitteena oli nostaa kauppakorkeakoulun naishakijoiden määrää. Työryhmän tekemässä viestintäsuunnitelmassa korostettiin, miten opetuksen markkinointiin täytyy tuoda enemmän naisia esille.

Tilastojen valossa työryhmän työ ei onnistunut. Naisten osuus sekä kauppakorkeakouluun hakeneista että valituista opiskelijoista ei ole noussut.

”En mä osaa sanoa, miksi kauppakorkea vetoaa miehiin enemmän. Ei ole vain yhtä syytä. En ainakaan lähtisi vetämään mitään ihan älyttömiä johtopäätöksiä”, Haavisto arvioi.

”Aallossa hakijoiden määrä on ollut 40%. Koko Suomen kauppakorkeakouluissa trendi kuitenkin isompi”, aloittaa Kariluoto, jonka mielestä kauppakorkeaa koskevat sukupuolierot näkyvät pikemminkin vasta ensimmäisen vuoden opintojen jälkeen: ”Kauppiksessa kaikki käyvät ensimmäisenä vuonna samat peruskurssit. Sen johdosta sukupuolten jakautuminen pääaineittain kertoo luontaisista persoonallisuuseroista. Esimerkiksi naisia on prosentuaalisesti enemmän markkinoinnin ja johtamisen pääaineessa ja miehiä rahoituksen laitoksella.”

Sen lisäksi, että naisten suhteellinen osuus kauppiksessa on miehiä vähäisempi, naiset myös kokevat viihtyvänsä huonommin koulutusalallaan kuin miehet. Terveyskyselyiden perusteella vähemmän tyytyväisiä opiskeluihinsa kuin miespuoliset opiskelutoverinsa. Kilpailuhenkisyys sekä arvomaailma ovat toistuvia teemoja perusteluissa, joita naiset ovat antaneet viihtymättömyydelleen.

”Itse pyrin vaikuttamaan omalla ja järjestöni toiminnalla, että naiset kokisivat kauppiksessa ja Aallossa sitä yhteisöllisyyttä, jota kaivataan. Kaikki tämän tyyppiset ryhmät, jossa saa vapaasti olla oma itsensä ja saa kannustusta tekevät, että ihminen kokee kuuluvansa jonnekin. Se luo yhteenkuuluvuutta”, pohtii Haavisto viitaten Women of Aaltoon.

Nimestään huolimatta Women of Aallon toiminta on avointa kaikille sukupuolille. Miten tämä kuitenkin sopii yhteen inklusiivisen viestinnän kanssa, jonka tärkeyttä Haavisto korosti aikaisemmin?

”Toiset on sitä mieltä, että ei pitäisi päästää miehiä ollenkaan. Toisten mielestä se tekisi meistä syrjivän järjestön. Mieluummin kuuntelen ensimmäistä kritiikkiä”, Haavisto puolustautuu. ”Mutta ihan kuten jokaisella tuotteella tai palvelulla on kohderyhmä, niin meidän kohderyhmämme on naiset. ”

”Meidän olemassaolo on luontaisesti oikeutettu. Meidän toiminnalle on kysyntää ja me tarjotaan jäsenistölle palveluja”, Haavisto tokaisee ja on oikeassa, että monet Aalto Yliopiston naiset of kokeneet Woman of Aallon loistavana yhteisönä. Kysyntää on.

Kariluoto: ”Pari vuotta sitten WoA:n tapahtumassa olleet kaverini kertoivat, että oli todella hostiili vastaanotto, että olivat miehinä paikalla”, heittää Kariluoto anekdoottina. Hän on sitä mieltä, että jos miehet perustaisivat Men of Aallon, koituisi siitä mekkalaa.

”Me Women of Aallossa ei pyritä luomaan mielikuvaa, ettei toiminta olisi kaikille. Miksi en haluaisi sallia mukaan miestä, joka on feministi?” tokaisee Haavisto, ja määrittelee feminismin sukupuolten välisen tasa-arvon kannattamisena.

Kariluoto muistuttaa tässä kohtaa, että moni mies kannattaa mielestään sukupuolten välistä tasa-arvoa, mutta ei koe itseään kuitenkaan feministiksi. Hän selittää, että feminismin määritelmä onkin nykyään niin moninainen, ettei suurin osa feministeistäkään ole määritelmästä samaa mieltä. Hetken pohdittuaan tätä Haavistoksi ymmärtää oikun.

Kariluoto taipuu itsekin hiukan: ”Sparrausjärjestönä Women of Aalto on varmasti tarpeellinen.” Hänellä ei olisi edes mitään ajatusta vastaan, että järjestöllä olisi tapahtumia vain naisille. Ongelma on pikemminkin, ristiriita sanojen ja tekojen välillä: vaaditaan inklusiivista viestintää, mutta tietty organisaatio voi taas kohdentaa viestintäänsä?

Hän toivookin, että ymmärrettäisiin ja hyväksyttäisiin paremmin naisten ja miesten väliset keskimääräiset erot. Niitä ei pitäisi sekoittaa yksilöllisiin eroihin, jotka ovat asia itsessään.

Kun keskustelun lopuksi toimittaja ideoi tekstin kuvitukseksi Haaviston ja Kariluodon yhteiskuvaa, Kariluoto naurahtaa ja ehdottaa pientä nyrkkeilymatsia. Haavisto huudahtaa: ”En mä ole sua vastaan.”

Päädyttiinkö siis tuona eräänä maanantaina otaniemeläisessä opiskelijakaksiossa mihinkään ratkaisuun tai täydelliseen yksimielisyyteen keskustelun avulla? Tuskin, mutta molemmat Haavisto ja Kariluoto allekirjoittavat keskustelun tärkeyden. Sen avulla voidaan tuoda ihmisryhmien välille ymmärrystä ja tuoda heitä toisiaan lähemmäksi.

Kariluoto toteaa: ”Eihän mouhotuksella saa mitään muutosta aikaiseksi, mutta keskustelu saa ehkä ihmiset ottamaan asiasta selvää, kiinnittämään huomiota.”