Kell' onni on

Jos luopuisimme onnellisuuden tavoittelusta, olisimme kaikessa onnettomuudessamme onnellisempia kuin koskaan, kirjoittaa Lasse Kaartinen.

Onnea ja onnellisuutta on etsitty oikein olan takaa todennäköisesti niin kauan kuin ihmiskunta on ollut olemassa. Aloin pari vuotta sitten miettiä tarkemmin onnea ja havahduin siihen, etten ole nähdäkseni ollut onnellinen suurin piirtein ala-asteen jälkeen. Onni onnettomuudessa on, ettei asia oikeastaan haittaa minua.

Minun on vaikeaa kuvitella edes teoreettisesti, mitä onnellisuus sitten olisi. Omalla kohdallani olen aina ajatellut, että jokin tulevaisuuden saavutus tuo onnen. Sitten kun valmistun, olen onnellinen. Sitten kun on hyväpalkkainen työ ja ei tarvitse huolehtia rahasta, olen onnellinen. Siltikään lukiosta valmistuminen ei tuonut onnea eikä sitä kyllä toden totta tuonut yliopistokaan.

Self help -gurut kirjoittavat kirjoja aiheesta. Jos onnellisuus on kohtuullisen helppoa ja siihen pääsee esimerkiksi omaa ajattelutapaansa muuttamalla, mikseivät kaikki kirjan lukeneet ole onnellisia? Miksi onnen oikeita osa-alueita on niin vaikea määrittää?

Yleisesti onnellisuus käsitetään ehkä holistisesta näkökulmasta niin, että yksittäisten onnen palasten sattuessa kohdalle niistä tulee vielä enemmän kuin niiden kaikkien summa. Klassisesti onnen asioita on hyvä toimeentulo, perhe, terveys, merkityksellinen työ. Silti minua jää pohdituttamaan, voiko onnea olla esimerkiksi silloin, jos joku itselle merkityksellisistä onnen tekijöistä puuttuu. Entäpä jos saavuttaa kaikki unelmansa? Onko ihminen silloin välttämättä onnellinen?

Toinen mahdollinen tapa lähestyä asiaa on negatiivisen kautta. Täytyy olla olemassa sellaisia asioita, jotka järkyttäisivät onnellisen ihmisen onnea. Luonnollisesti mieleen tulee monen pahin pelko: läheisen menettäminen. Toisaalta moni läheisen menettänyt tietää, että lopulta useimmista kuolemista pääsee yli eivätkä ne kummittele loppuelämää mielessä. Samoin vaurauden menettäminen tuntuu ainakin näennäisesti ylitsepäästävältä asialta: moni ainakin sanoo rakkauden olevan rahaa tärkeämpää. Jos terveyden menettää, riittääkö ympärillä oleva rakas perhe kompensoimaan sairautta? Sanovathan ainakin jotkut olevansa kuollessaankin onnellisia, kun saavat kuolla perhe ympärillään.

Onnellisuudeksi ei nähdäkseni voi tituleerata lyhytaikaista olotilaa. Sen on oltava jotain pidempiaikaista, jota lyhytaikaiset surut ja vastoinkäymiset eivät voi järkyttää. Ihminen voi olla läheisen kuolemankin jälkeen onnellinen. On tietysti selvää, että jos kaikki onnellisuuden tekijät otetaan pois, menee onni samaa tietä unholaan. Ei sitä ehkä tainnut edes koskaan olla olemassa.

Onnellisuus on sitä paitsi itsekäs käsite. Elämme maailmassa, jossa suuri osa väestöstä joutuu kohtaamaan ongelmia ja on onnettomia, myös osa läheisistämme. Miten tämän kaiken keskellä me edes voisimme olla onnellisia?

Haluaisin väittää, että onnellisuus on pelkkä illuusio päässämme. Ihminen erehtyy luulemaan ilon tunteita ja toisaalta myös arkipäiväisen harmaantasaista elämää onnelliseksi elämäksi. Kun vastoinkäymisiä ei ole liiemmin ja niistä selvitään helposti, riittää se onnellisen elämän kriteeristön täyttymiseen. Myötäkäymisiä tai erityisiä voiton ja ilon tunteita ei tarvita onnellisuuteen – lähinnä vastoinkäymisten puute riittää.

Onnellisuuden palasten nähdään muodostavan holistinen kokonaisuus, siis sellainen jossa palasten muodostaman kokonaisuuden ominaisuudet ovat jotain enemmän kuin yksittäisten onnen palasten summa. Tämän päälle tulevan lisän me erehdymme olevan jotain todellista: onnea, jota ei todellisuudessa edes ole olemassa.

Menneisyydessä ajateltiin, että onnen määrä on vakio. Siksi jonkun onni ja vaikkapa rahallinen menestys oli aina joltain toiselta pois. Vaikka ajatus on nykypäivänä laajalti hylätty, on edelleenkin vaikeaa miettiä tilannetta, jossa kaikki olisivat onnellisia. Tuntuu väkisinkin siltä, että kaikki eivät voi kerta kaikkiaan olla onnellisia. Mutta miksi ei?

Se, minkä kukin näkee merkityksellisenä, on kiistatta subjektiivista. Yhdelle merkityksellistä voi olla hedonistisesti lyhytaikaisen nautinnon tavoittelu, toinen taas tekee pitkäjänteisesti raastavaakin työtä kohti pitkäaikaista hyötyä. Jos molemmat voivat olla onnellisia, miten näiden ihmisten onnea voidaan verrata toisiinsa? Selkeästikään ei ole kyse samanlaisesta asiasta, vaikka molemmat tituleeraavat sitä onneksi. Pitkäaikaisen hyödyn vuoksi töitä tekevä voi olla tässä ajan hetkessä todella väsynyt ja masentunut, mutta luottaessaan pitkäaikaiseen hyötyyn “onnellinen”. Hedonistinkin onnellisuus on mielestäni asetettava kyseenalaiseksi. Luulisi, että häntäkin stressaisivat sellaiset tulevaisuuden asiat, jotka voisivat vaikuttaa nautintoon negatiivisesti.

Onnen subjektiivisuus johtaa itselleni käsittämättömään ongelmaan. Miten voimme puhua itsemme ja toistemme onnellisuudesta, kun keskustelukumppani ei koskaan voi täysin ymmärtää toisen onnen anatomiaa ja merkitystä?

Occamin partaveitsi on filosofiassa ontologinen eli olemassaolon filosofiaan liittyvä periaate, jonka mukaan oikeassa se selitys, joka olettaa vähiten asioita olemassa oleviksi. Siihen ja aiempaan perustankin teesini: onnea tai onnellisuutta ei ole olemassa ainakaan niin, miten se yleisesti käsitetään. Onnen määritelmän häilyvyys ja onnellisuuden subjektiivisuus ovat käsitteen kannalta liian merkittäviä ongelmia.

Maailma tuskin kaatuu tähän paljastukseen. Monelle se voi kuitenkin aiheuttaa masentavia tunteita, sillä ei voi olettaakaan onnen odottelevan oven takana. Toisille se aiheuttaa helpotusta: sitten epäonnikaan ei voi odotella oven takana eikä tarvitse ponnistella jonkin myyttisen onnen löytymiseksi.

Kun hyväksymme onnettomuuden osaksi elämäämme, olomme helpottuu. Ei onnettomuus ole onnellisuuden vastakohta tai toinen ääripää. Onnettomuus tarkoittaa yksinkertaisesti, ettei jotain erityistä onnea ole. Elämä on luonteeltaan harmaantasaista, jossa on isompia iloja ja suruja, jotka tasaavat toisiaan. Niinpä pidempiaikaisten olotilojen luokittelu ja nimeäminen on turhaa: onnellisuus tai onnettomuus ovat vain nimiä, joilla olotilaa kuvaamme. Ne eivät ole oikeaa elämää.

Onneton elämä on sitä samaa elämää, mitä moni onnellinen kuvaa onnelliseksi elämäksi. He saavat toki tehdä niin jatkossakin, mutta ulkopuolelta sitä katsoessa on hyvä huomioida onnen mittaamisen ongelmat ja ylipäätään käsitteen olemassaolo.

Lakatkaamme me onnettomat siis puhumasta onnellisuudesta ja tavoittelemasta sitä turhaan. Onnettomana on yllättävän hyvä olla.