Kaiken hyvän mitta
Suomen kieli on persoonapronomineiltaan sukupuolineutraali, mutta suomalaisten kielenkäyttö ei, kirjoittaa Ilari Mäkelä.
Olin antifeministi. Toki uskoin, että sukupuolten tasa-arvon eteen piti taistella maailmalla. Mutta mehän elimme maassa, jossa hetki sitten naispresidentti nimitti naispääministeriä, joka johti naisvaltaista ministeriötä. Sellaisessa maassa ei tarvittu enää puhetta naisten sortamisesta. Ylpeänä tiesin, että Suomessa nainen oli todistanut olevansa tasavertainen.
“Entäs nämä palkkaerot?” joku kysyi.
Miehen biologia on naista aggressiivisempi ja miehillä on ollut vuosituhansia aikaa muodostaa maskuliinisia esikuviaan. Toki kestäisi hetki, ennen kuin naiset uskaltaisivat vaatia pääsyä korkeille paikoille yhtä hanakasti kuin miehet. Uhriutuminen ei auttaisi tässä muutoksessa yhtään – päinvastoin. Tuomas Enbuske sanoi joskus: feminismistä on naisille vain haittaa.
Muutos ideologiassani alkoi pienestä. Englannissa opiskellessani törmäsin väistämättä sukupuolittuneeseen kielenkäyttöön. Tuntui kummalliselta, että filosofian luentojen kuvitteellinen ‘hän’ sai lähes poikkeuksetta olla maskuliininen ‘he’. Kun ‘hän’ sai nimen oli kyseessä Jack tai John. Ja lopuksi lauottiin syvällinen lause tarkasti sen kohderyhmälle rajattuna: ‘man is the measure of everything’ ja niin poispäin. Pian jouduin myöntämään, että onhan tämä ongelma. Englannissa jokainen on mies, kunnes toisin todistetaan. Nainen on tasa-arvon saavuttanut vaihtopelaaja.
“Onneksi tätä ei tarvitse ajatella Suomessa”, tuumin.
Sitten palasin ja petyin.
Suomen kieli on persoonapronomineiltaan sukupuolineutraali, mutta suomalaisten kielenkäyttö ei. Kysyin naispuoliselta ystävältäni, minkälaista oli ollut kasvaa Suomessa, jossa tyttömäinen oli synonyymi heikolle ja ämmä oli haukkumasana.
”Pahalta tietenkin, siltä että minussa on jotain vikana. Etkö ollut sitä tajunnut?”
En ollut. Ainoa lohtuni oli, ettei ollut moni muukaan.
Suomessa uskotaan kyllä, että nainen voi olla yhtä hyvä kuin mies. “Ei naisen tarvitse olla neitimäinen”, sanotaan ja “Kyllä nainenkin voi kasvattaa pallit”. Suomessa sorron kohteena ei olekaan nainen vaan naiseus. Naiseus on meille heiveröistä ja nättiä, miehisyys sitkeää ja voimakasta. Naiseus on epätasapainoisuutta, ennalta-arvaamattomuutta ja äkkipikaisuutta. Parhaiten naiseus soveltuu miehen nautintoon, kun heiveröisyys muuttuu siroudeksi.
Tälle sorrolle ei politiikka voi paljoa. Suomalaista naista vastassa ei ole patriarkan luoma salaliitto. Häntä vastassa on yhteisessä alitajunnassamme asuva epätasapaino: mies on yhä kaiken hyvän mitta.
Kirjoittaja opiskelee filosofiaa Oxfordissa.
