
Intiimi hiljaisuus – Tyhjiön muutosvoimasta
I
Makaan maailmojen välissä
aallot varpaissa, selkä vasten kevään rantaa
Meri lepattaa, hengitys sovittuu hiekan rahinaan
Säveliä iholla suljen silmäni
Olemme jatkuvasti äänten ympäröimiä.
Äänet ovat aaltoilevaa liikettä, jota me ihmiset vastaanotamme korvan kuuloelimillä.
Äänet, jotka kuulemme, pyörteilevät ilmassa 20 - 20 000 sykliä sekunnissa. Näitä väreilyjä nopeammin tai hitaammin kulkevat jätämme havaitsematta.
Toisaalta, sivuutamme myös suuren osan äänistä, jotka voisimme kuulla.
Kun odotamme hiljaisuutta, kuulemme hiljaisuutta.
Fysiologisten ominaisuuksien lisäksi ihmiseläimelle tyypillinen antroposentrinen oleminen rajoittaa kykyämme kuulla. Korva tottuu autojen ääniin, tietyömaihin, sähkölaitteisiin, lämmitykseen, kuulutuksiin – mutta se tottuu myös tuuleen, lehtien kahinaan ja linnunlauluun. Höyhenlumen helinään ja humisevaan ilmankosteuteen.
Perhosen siiveniskuihin.
Kuunteleminen on kuin hengittämistä – automaatio,
josta voi tulla tietoiseksi niin halutessaan. Koska kuunteleminen perustuu yhteyden ja ymmärryksen rakentamiseen, alkaa se suhteesta itseen. Jotta voi kuunnella, on asetettava itsensä hetkeksi syrjään, avattava mieli ja keho itsen ulkopuoliselle todellisuudelle, varauksetta.
Kuuntelu on moniaistista vastaanottamista ja analysointia, jossa on huomioitava paitsi vastaanotettavat impulssit, myös niiden herättämät reaktiot itsessä. Juuri tämä tulkitsemisen logiikka ja sen tarkastelu on kuuntelun taidolle kriittinen. Tämä taito ja sen kehittäminen on jatkuvaa lempeyden ja irti päästämisen opettelua. Läsnäoloa ehdoitta.
Sillä jos huutaa kysymyksen odottaen vastausta, kuulee ainoastaan oman kysymyksensä kaiun.
II
Vatsakarvojen väreet muuttavat suuntaa kun
taivaan untuva siroaa, avaan silmät siristäen
Ylläni kimaltavaa vesiharsoa halkoo käärme
Kuulen liikkeen keholla katse mustassa silmässä
Cirrus väistyy, käärme ui pois,
väreet seuraavat
Kuten monet muut aistikokemukset, äänet ovat kehollisia ulottuen kuuloelinten ulkopuolelle. Aistirajojen hämäryys ruumiillistuu sukeltaessa, jolloin iholla tuntuvat virtaukset ovat äänten liikettä, vaikka ihmiskorva ei niitä erota. Nuo virtaukset ovat yhteenkietoumia sukelluksen tuottamista äänivirroista, vedenalaisten eläinten kommunikaatiosta, tuulen liikkeiden varjoista ja ihmiseläimen toiminnan, esimerkiksi veneilyn ja kalastuksen melusta.
Keho on tärkeä kuuntelun väline esimerkiksi kalastajalle, joka havainnoi meren tilaa ja kalojen liikkeitä veneessä ja kalastusvälineissä tunteminaan resonansseina. Äänten fyysinen olemus korostuu myös kuuron kokemusmaailmassa, jossa ympäristö ja siinä tapahtuvat muutokset sovittuvat kehossa koetuksi liikkeeksi – tulkinnaksi tilasta.
Äänten itsensä ohella myös niiden luoma kokemus, herättämä reaktio, voi olla kehollinen.
Haarukan raapiessa lautasen pintaa tunnen beigen, rätisevän sahalaidan selkärangassani, kun taas lattialle tippuvat avaimet rävähtävät valona läpi kehon, ja vavahdan. Mustarastaan laulu hersyy rinnalle taivaansinisinä helminä, myrskytuuli saa kylkeni hehkumaan.
Länsiväylän melu puolestaan on painostava harmaa massa, joka puristaa ruumiin kasaan – vastaava kokemus suhteessa melusaasteeseen on ihmisillä yleinen.
Melun käsite on moniulotteinen, mutta sen voi määritellä esimerkiksi äänten välisen harmonian mukaan: missä äänet ovat eriteltävissä toisistaan niiden erilaisten elojen ja taajuuksien perusteella, melu on intensiivisistä, samantaajuuksisista äänistä muodostuva seinämä, joka dominoi maisemaa. Tämän harmaan massan dominanssi etäännyttää kuulijaa ympäristöstä ja aiheuttaa toistuvana kokemuksena kroonista stressiä.
Eläimet, muutkin kuin ihmiset, kuulevat, kokevat ja tuntevat ääniä. Kaupungeissa asuvat eläimet ovat jatkuvasti hälyisten ärsykkeiden ympäröimiä jääden niiden jalkoihin. Melusaaste häiritsee eläinten välistä viestinvaihtoa haastaen niiden luontaisia keskustelun keinoja. Jotkin urbaaneissa tiloissa asuvat linnut ovat jopa alkaneet laulamaan korkeammalla taajuudella, jotta niiden äänet kantautuvat ystävien korviin harmaan massan yli.
Kaikki lajit eivät kuitenkaan pysty vastaavaan adaptoitumiseen, ja toisaalta tiedämme eläinten äänellisen viestinnän mukautumisesta suhteellisen vähän. Erityisesti vedenalaiset eläinyhteisöt ulottuvat ymmärryksemme toiselle puolen, ja laivaliikenteen sekä muun vedenalaisen ihmistoiminnan vaikutus merieläinten kommunikaatioon ja kaikuluotaamiseen on vielä suurelta osin hämärän peitossa.
Kuuntelu on jatkuvaa lempeyden ja irti päästämisen opettelua.
Lempeydellä tarkoitan, ettei ääniin päde hyvän ja pahan dikotomia. Jotta voi rakentaa ymmärrystä ympäristönsä kanssa, on siihen suhtauduttava lämmöllä, arvostelematta.
Mutta ehkä radikaaleinta on lempeys,
ja ymmärryksestä voi seurata ratkaiseva kirkastuma – oivallus, joka johtaa toimiin.
Kuuntelun ja empatian suhde avaa ikkunoita rinnakkaistodellisuuksiin, joissa keskiössä ei ole minä, vaan joku muu. Jokin toinen oleva, kuuleva, tunteva. Päästämällä irti itsen kokemusmaailmasta, mahdollistamalla ulkopuolisen, voi luoda tilaa jaetulle kokemukselle. Todellisuuksien yhteenkietoutumalle, rajattoman inkluusion perspektiiville. Kohtaamiselle, jossa jokainen tulee kuulluksi.
III
Leijun hiljaisuudessa, rinnakkaiselossa,
äänten luontevassa läsnäolossa
Jokainen väre on ääni, jokainen elämän henkäys,
joiden liikettä jokainen sydämenlyöntini ohjaa
aavistuksen verran
kietoutuen muihin sydämenlyönteihin
Emme voi odottaa keskustelevamme lintujen, hyönteisten tai hylkeiden kanssa ennen kuin ymmärrämme itseämme,
ennen kuin ymmärrämme toisiamme,
ennen kuin ymmärrämme suhteemme itseen ja toisiin.
Ymmärrys ei merkitse selkeää – hämärä ja moninainen voi antaa äänen vieraalle, raottaa totuttua ja luoda uutta. Se on olemisen muutos, joka kumpuaa kohtaamisesta, asioiden välisestä tilasta. Käännekohdasta. Näennäisestä tyhjyydestä, jossa äänet, todellisuudet, lipuvat paikatta.
Tämä on tyhjiö – tila, joka on vapaa egosta, arvostelusta ja arvottamisesta. Tyhjiössä äänten välille voi luoda yhteyksiä, kutoa merkitysten verkkoja. Tiedostaa vaikutukset, vaikuttimet ja suhteensa niihin. Havaita äänet, jotka muovaavat itseä sekä äänet, joita itse tuottaa ja vaikuttaa näin ympäristöönsä. Tunnistaa itsen yksilönä sekä monena, osana kollektiivista olevaa, jaettua kehoa, jota äänet koskettavat.
Mutta kuuntelu on riskialtista, koska se mitä kuulee, voi haastaa itseä,
vaatia muutosta,
tuottaa kasvukipuja.
Ja kuuntelu on poliittista, koska se mitä kuullaan, voi haastaa yhteisöä,
vaatia muutosta,
tuottaa kasvukipuja.
Toisaalta, se on jakamista, rinnakkaisuuksia.
Kukoistavaa vastavuoroisuutta,
intiimiä läsnäoloa.
Ehkä radikaaleinta on kuuntelu.
Siiri Varis on muusikko, jota kiehtoo itsen pienuus ja kaikkeuden suloinen kaaos.
