Herrasmiesklubit

Liike-elämän, lain ja politiikan saloilla toimivat yhteiskunnalliset vaikuttajat ovat viihtyneet Helsinkiläisillä yhsityisklubeilla yli sadan vuoden ajan. Kylteri raotti verhoa ja selvitti, mitä myytillä sikarinkatkuisista salaseuroilla on tekemistä todellisuuden kanssa.

Pörssiklubin johtaja Michael Nyman vastaa puhelimeen neljän tuuttauksen jälkeen ja kysyy, kuinka hän voi auttaa. Esittelen Kylterin puhelimessa ja kerron, että olemme kiinnostuneita perehtymään Pörssiklubin toimintaan. Olisiko ehkä mahdollista tulla käymään? Tai olisitko kiinnostunut kertomaan Pörssiklubin toiminnasta hetken verran?

“Emme halua kommentoida.”

“Emme kaipaa minkäänlaista julkisuutta”, hän jatkaa tiukasti, toivottaa päivänjatkot ja sulkee puhelimen.

Helsingin keskustassa sijaitsevat perinteikkäät yksityisklubit ovat muille kuin niiden jäsenille myyttisiä paikkoja. Ne ovat syntyneet 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Helsinkiin, jossa sen ajan vaikuttajat halusivat paikan kokoontua ja edistää klubien kautta yhteiskunnallista vaikuttavuuttaan ja luodakseen verkostoja, joiden lonkerot ulottuivat implisiittisesti läpi yhteiskunnan. Suomalainen klubi, Svenska Klubben ja Pörssiklubi ovat tunnetuimpia helsinkiläisiä yksityisklubeja, toiselta nimeltään herrakerhoja tai herrasmiesklubeja.

Kullakin yksityisklubilla on tukikohta Helsingin paalupaikalla: Pörssiklubilla Helsingin Pörssin yhteydessä Fabianinkadulla, Suomalaisella klubilla Kansakoulunkujalla Kampissa ja Svenska Klubbenilla Kruununhaassa Maurinkatu 6:ssa. Hulppeiden puitteiden sisään kätkeytyy kirjastohuoneita, kabinetteja ja biljardisaleja. Kunkin klubin toiminta näyttäytyy ulkopuoliselle jokseenkin samanlaiselta – Pörssiklubin jäsenlehti luettelee klubin vuoden 2015 tapahtumia kuten poliitikkojen vierailuja, ruoka- ja viinijaoston viinitastingeja, lounas- ja aamiaisesitelmiä ja parsaillallisia. Yhteiskunnallinen vaikuttavuus ei suoranaisesti välity tästä listauksesta.

Myyttisyyden verho syntyy osiltaan siitä, että klubien jäsenyys on rajattua ja jäsenet edustavat yhteiskunnan mahtipaikoilla istuvaa eliittiä. Kansan mielessä liikkuu kuva sikarinkatkuisista seurahuoneista, joissa solmiokaulaiset miehet solmivat diilejä kabineteissa ja takkahuoneissa, jonne tavallisilla tallaajilla ei ole pääsyä. Pörssiklubi kuvaakin verkkosivuillaan, kuinka sen jäsenet voivat Klubilla "seurustella keskenään luottamuksellisessa ilmapiirissä, kokoontua lounaalle, päivälliselle ja juhliin sekä keskustella ja vaihtaa mielipiteitä pörssiin, elinkeinoelämään ja yhteiskuntaan liittyvistä asioista". Monen korvaan kuvaus kuulostaa suljettujen ovien takana tapahtuvalta valtaeliitin hämärältä kokoontumiselta. Yksi Pörssiklubin jäsen kuvaa, että kabinetit ovat oivia paikkoja tavata liikelounaan merkeissä – kukaan ei ole kuulemassa, ja vieraan kutsuminen Klubille on eleenä arvostuksenosoitus. Nahkapenkkien ja samettiverhojen lomassa voi tuntea olevansa jonkin pyhän äärellä. Eräs toinen pörssiklubilainen ja pörssin kanssa aiemmin kiinteästi tekemisissä ollut jäsen puolestaan kertoo klubin käyttötarkoituksesta hieman toisin:

"Joskus törmää ennakkoluuloon, että pörssiklubilla sovitaan liikeasioita julkisuudelta piilossa. En ole koskaan törmännyt tällaiseen. Pikemminkin päinvastoin Pörssiklubi on viimeinen paikka, minne haluaisin mennä jostain tärkeästä asiasta puhumaan – siellä rahoitusmarkkinoilla työskentelevät näkevät, kenen kanssa olen."

Yksityisklubien jäseniksi eivät ole kaikki tervetulleita. Suomen perustuslain mukaan jokaisella on yhdistymisvapaus. Yhdistymisvapauteen sisältyy oikeus ilman lupaa perustaa yhdistys, kuulua tai olla kuulumatta yhdistykseen ja osallistua yhdistyksen toimintaan. Suomalainen klubin, Svenska Klubbenin ja Pörssiklubin jäseneksi ei pääse missään nimessä kuka tahansa – klubin jäseneksi pääsee ainoastaan pyrkimällä kahden suosittelijan voimin. Suomalaisen klubin jäseneksi voi päästä "maineeltaan hyväksi tunnettu miespuolinen Suomen kansalainen". Pörssiklubin jäseneltä puolestaan vaaditaan "tunnustettua yhteiskunnallista asemaa, nuhteettomuutta, miessukupuolta sekä helsinkiläisyyttä". Pääsy klubiin on ennen kaikkea statussymboli – jäsenmaksut nimittäin eivät ole palveluihin nähden, lounaisiin ja vapaaseen klubitilojen käyttöön nähden päätä huimaavia. Rahalla ei siis saa, mutta maineella pääsee.

Suosittelijoiden vaatimuksen voi tulkita varmistuksena siitä, että klubille ei päädy liian erimielisiä henkilöitä. Suureen jäsenmäärään mahtuu toki ainakin kohtuullinen kirjo mielipiteitä, mutta klubeilla vallitsee jonkinlainen konsensus – on henkisesti kuluttavaa viettää aikaa kovin erilaisten ihmisten kanssa. Samanlaisten kanssa ei tarvitse koko ajan selitellä omia mielipiteitään, näkemyksiään ja maailmankuvaansa. "Klubi tarjoaa myös paikan tavata samanhenkisiä kavereita, joita ei yleensä arkena tapaa", kuvaa eräs Pörssiklubin jäsen.

Solmiokaulaiset miehet solmivat diilejä kabineteissa ja takkahuoneissa, jonne tavallisilla tallaajilla ei ole pääsyä.

Ennen soittoani Pörssiklubin toimitusjohtajalle ja kieltävää vastausta haastattelupyyntöön luin klubin verkkosivuilta, että "Lisätietoja klubista ja sen toiminnasta on saatavissa klubin johtajalta Michael Nymanilta". Lisätietoja kuitenkin saavat ilmeisesti vain tietyt ihmiset. Mielikuva median haastattelupyynnöstä kieltäytyvästä puhelimen luurin laskevasta johtajasta vahvistaa mielikuvaa sisäänpäin kääntyneistä klubeista. Reaktiolle on kuitenkin löydettävissä mahdollinen syy. Vielä vuonna 2008 feministinen Tulva-lehti pääsi tapaamaan Michael Nymania ja kierrokselle Pörssiklubille. Keväällä 2013 Ylioppilaslehti puolestaan päätti selvittää, mitä tapahtuu, jos kolme naistoimittajaa tunkeutuu värikkäät kommandopipot päässä Klubin tiloihin protestina Pörssiklubin sääntöön olla ottamatta naisia klubin jäseniksi. Videossa toiminnanjohtaja Michael Nyman ohjaa räväköihin asuihin sonnustautuneet toimittajat ulos klubin tiloista. Ylioppilaslehden juttu löi kiilan klubin ja muun yhteiskunnan välille, trauma syntyi, eikä haastatteluja enää heru. Jos ovi oli raollaan, se on nyt sulkeutunut.

Ylioppilaslehden tempaus oli vain yksi monista klubeja kriittisesti tarkastelleista lehtijutuista – itseasiassa juuri naiskysymys on ollut lähes poikkeuksetta median esille nostama näkökulma. Pörssiklubin, Suomalaisen klubin ja Svenska Klubbenin jäseniksi hyväksytään ainoastaan miehiä. Pörssiklubi on perustellut asiaa niin, että linjaus vastaa sen jäsenien toiveita. Klubit ovat siis jäseniensä näköisiä, tai ainakin valtaosan näköisiä. Moni varttuneempi jäsen on elänyt aikaa, jolloin naisia ei ollut johtajapaikoilla, ja sukupuolien väliset erot olivat korostuneet. On tietysti kornia, että esimerkiksi Pörssiklubin tilat omistavan Pörssisäätiön toimitusjohtaja Sari Lounasmeri ei olisi tervetullut klubin jäseneksi. Eräs keski-ikäinen Pörssiklubin jäsen kommentoi Kylterille naisasiaa näin:

"On tavallaan vanhanaikaista, että vain miehiä hyväksytään jäseneksi, mutta minusta meillä pitää maassa olla vapaus kokoontua sellaisessa ryhmässä kuin parhaaksi halutaan. Naiset saavat muodostaa omia ryhmiään, minulle ei tulisi mieleenkään vaatia, että miesten pitää päästä mukaan naisryhmään."

Naiskysymyksessä ei kuitenkaan välttämättä ole kyse siitä, saavatko naiset tai miehet perustaa omia klubejaan. Jos yksityisklubien kuten Suomalaisen klubin, Pörssiklubin ja Svenka Klubbenin ensisijainen tarkoitus on kuitenkin toimia vaikutusvaltaisten ja mielenkiintoisten ihmisten kohtauspaikkana, eikä vain miesten saunaseurana, olisi sen edun mukaista monipuolistaa jäsenrekisteriä ottamalla mukaan myös naisia. Esimerkiksi Pörssiklubin lähtökohtana on ollut saattaa yhteen johtavissa yhteiskunnallisissa asemissa olevat talouselämästä kiinnostuneet ihmiset. Klubit joutuvatkin paineen alle miettiessään, onko niille tärkeämpää laajempi yhteiskunnallinen vaikuttavuus vai miesperinteen ylläpitäminen.

Herrasmiesklubit ovat viimeisiä tiloja vastaamaan tarpeelle jostain suljetusta ja salaisesta maailmassa, jossa yksityisyyden määritelmät ja rajat paukkuvat, jossa henkilökohtainen on julkista ja kaikkeen vaaditaan vastaus.

Kauppakorkeakoulun opiskelijoissa on parhaillaan tulevia yksityisklubien jäseniä. 2010-luvulla yhteiskuntaa ja sen asettamia sosiaalisia paineita kuvaavat avoimuus, läpinäkyvyys ja inklusiivisuus – siis aika lailla kaikki se, mitä yksityisklubit eivät toiminnallaan edusta. Nyky-yhteiskunta vaatii, että tietoa on saatavilla ja jos niin ei ole, tuntuu se epäoikeudenmukaiselta tai siltä, että on jotain salattavaa. Yliopistoyhteisössä ei ole suosiossa perustaa klubeja, joiden ovet suljetaan halukkailta hakijoilta.

Yksityisklubien tulevaisuuden kartoittamiseksi tuleekin kuitenkin pohtia, millainen on kahdenkymmenen vuoden päästä yhteiskunnassa valtaapitävien joukko, jotka olisivat potentiaalisia klubien jäseniä. Jo nykyään poliitikon tai yritysjohtajan viereen on mahdollista istahtaa ratikassa, ja sosiaalinen media kannustaa yhteiskunnallisia vaikuttajia keskustelemaan sisäpiirinsä ohella myös ympäristönsä kanssa. Herrasmiesklubit ovat viimeisiä tiloja vastaamaan tarpeelle jostain suljetusta ja salaisesta maailmassa, jossa yksityisyyden määritelmät ja rajat paukkuvat, jossa henkilökohtainen on julkista ja kaikkeen vaaditaan vastaus.

Pörssiklubilla sikarit eivät ole sauhunneet yleistiloissa vuoden 2006 jälkeen – kun kuviteltu sikarinsavu katoaa, katoaa klubien mystiikastakin puolet. Kabineteissa ja kulmahuoneissa puhutaan edelleen varmasti liikesalaisuuksia ja toisaalta sovitaan hämärähommia kuten, mennäänkö pelaamaan yhdessä tennistä ensi vai sitä seuraavalla viikolla.

Kylteri kiittää Signe ja Ane Gyllenbergin säätiötä mahdollisuudesta kuvata Villa Gyllenbergissä ja tavoittaa palan vanhaa maailmaa, johon jutun kuvaillut klubit ovat syntyneet. Pankkiiri Ane Gyllenberg (1891-1977) kuului Vapaamuurareihin ja oli mm. Pörssiklubin ja Svenska Klubbenin jäsen.