Et viitsisi puhua viitsimisestä
Epämukavuusalueella kehitymme paremmiksi versioiksi itsestämme, kirjoittaa Minttu Aarniovuori.
”Ajattelin, että hakisin sitä työpaikkaa. Mutta en sitten viitsinyt.” ”Teki mieli sanoa, mitä mieltä oikeasti olen. Mutta en sitten viitsinyt.” ”Pitäisi tosiaan pyytää palkankorotusta. En ole vain viitsinyt.”
Viitsiä on ehkä suomen kielen myrkyllisin sana. Sitä on vaikea kääntää toisille kielille, sillä se voi kontekstista riippuen merkitä niin montaa asiaa jaksamisesta uskaltamiseen. Kaikessa moninaisuudessaan se ei oikeastaan merkitse enää yhtään mitään. Merkityksen köyhyyttäkin syntisempää on kuitenkin sen petollisuus. Viitsiä on nimittäin sana, jolla valehtelemme silmät kirkkaina sekä muille että itsellemme.
Viitsiminen on kauniimpi tapa ilmaista nolottava tunnetila, jota ei tee mieli näyttää kenellekään. Et viitsinyt hakea sitä kiinnostavaa työpaikkaa – vai et uskonut, että olisit tarpeeksi hyvä saadaksesi sen? Et viitsinyt sanoa, mitä mieltä oikeasti olet – vai et uskaltanut, koska pelkäsit jonkun olevan eri mieltä?
Viitsiminen on ongelmallinen sana, sillä se tekee ihmiselle itselleen haitallisista ajattelu- ja käytösmalleista hyväksyttyjä. Se kätkee näppärästi taakseen pelkoa ja epävarmuutta – juuri niitä asioita, jotka kohoavat muurina meidän ja täyden potentiaalimme välissä.
Viitsimättömyyteen vetoamalla annamme itsellemme luvan luovuttaa ennemmin kuin sitkeästi yrittää. Kuittaamme sillä nössöilymme miettimättä, mikä meitä oikeasti pelottaa ja pitelee.
En mä viitsinyt -kortti on helppo heittää pöytään kuin pöytään, sillä kukaan ei kysele enempää, jos et viitsi. Sen sijaan pelon, epävarmuuden tai omien prioriteettien paljastaminen herättää keskustelukumppanissa lisää kysymyksiä huomattavasti herkemmin.
Perusteluiden tivaaminen taas on ikävää, sillä se pakottaa meidät itsemme kaivelemaan heikkouksiamme. Sen seurauksena saatamme jopa joutua myöntämään, että kaiken täydellisyyden tavoittelun alla olemmekin ihan tavallisia ihmisiä – pelkoinemme ja epävarmuksinemme.
Kun annat viitsimiselle porttikiellon sanastoosi, tulet samalla hätistelleeksi monta sellaista mielessäsi pesivää pahaa henkeä, jotka pistävät kapuloita elämäsi rattaisiin. Ilman viitsimisen turvariepua olet omillasi epävarmuuksiesi kanssa, keskellä sitä kuuluisaa epämukavuusaluetta. Ja kliseinen huoneentaulukin sen tietää, että siellähän ne taiat tapahtuvat. Siellä me ihmiset opimme, kehitymme paremmiksi versioiksi itsestämme ja saamme sen, josta ennen vain haaveilimme.
