Rivieralla saa mitä tilaa
Kouluajoista saakka yrittäjyydestä haaveillut Atte Laurila irtisanoutui työstään kymmenen vuoden jälkeen ja lähti yrittäjäksi. Nyt hän luotsaa yhtä Suomen menestyksekkäimmistä pienelokuvateattereista.
”Yrittäjäksi voi kuka tahansa ryhtyä, mutta ei kuka tahansa pääse Nokialle töihin. Tämä oli se henki”, Atte Laurila kertoo nyt istuessaan elokuvateatterinpunaisella samettisohvalla korttelikino Rivierassa.
Kun Atte Laurila opiskeli Helsingin kauppakorkeakoulussa 2000-luvun alussa, ajat olivat toisenlaiset kuin nyt. 1990-luvun lama oli saanut väistyä ja Suomi lähti it-alalla nousuun. Puhuttiin internet-hypestä. Kauppakorkeakoulussa ei silloin kannustettu yrittäjyyteen, suorastaan päinvastoin. Yrittäjyys nähtiin pikemminkin kouluttamattoman kansanosan mahdollisuutena menestyä.
Laurila innostui kauppakorkeakouluaikoinaan monesta jutusta ja rohmusi kursseja sieltä täältä, yrittäjyyttäkin. Ajatus yrittämisestä heräsi jo tuolloin Laurilan mielessä, mutta kannustuksen ja partnerien puute saivat hänet pitämään ajatuksensa tutulla ja turvallisella polulla.
”Silloin mun ajatus oli, että ehkä paras tapa on mennä sinne, minne ohjataan: isoon yritykseen. Olisin vähän aikaa siellä töissä ja sitten jossain vaiheessa alkaisin toden teolla harkitsemaan yrittäjyyttä. Ajattelin saada vähän käytännön oppia ensin”, Laurila sanoo.
Valmistumisen lähestyessä Laurila hakeutui erilaisiin työtehtäviin digitaalisen markkinoinnin ja liiketoiminnan alalla. Internet-hypen maailmassa tehtäviä löytyi useista digitaalisen median alan yrityksistä: Laurila työskenteli silloisessa uusmediayhtiö Satama Interactivessa, TeliaSoneralla ja DNA:lla. Lopulta Laurila tajusi, ettei hän ollutkaan alaan tyytyväinen.
”Mä olin pettynyt siihen, että se ei ollutkaan tarpeeksi luovaa, vaan todella teknistä. Lähdin hakemaan suuntaa uralle sitten laajemmin”, Laurila kertoo.
Elokuva-ala löytyi lopulta sattuman kautta. Laurilan tuolloinen kämppäkaveri oli hakemassa Taideteolliseen korkeakouluun ja pyysi Laurilalta apua pääsykoetehtävissä.
Yhtäkkiä Laurila huomasi itse olevansa elokuvataiteen pääsykokeissa. Pääsykokeet menivät yllättäen hyvin.
”Mä en ollenkaan voinut aluksi ajatella, että ne voisi mennä hyvin ja oli todella lähellä, että mä olisin päässyt sinne sisään. Lopulta ajattelinkin, että jos tänne en pääse, en tiedä mitä mä teen”, Laurila sanoo.
Oikean kiinnostuksen kohteen löydyttyä Laurila hakeutui alan töiden pariin. Pian hän pääsikin ammattikorkeakouluun opiskelemaan elokuvaa, mutta samanaikaisesti hän sai myös hakemansa kiintoisan työpaikan kotimaisen elokuvan parissa. Ammattikorkeakoulu sai jäädä.
Työpaikka löytyi Helsinki-filmistä ja tuntui heti oikealta.
”Kun aloitin siellä, mä ajattelin, että oon tullut kotiin. Aivan mahtava fiilis”, Laurila kertoo.
Bisnesmaailman kovuus oli vaihtunut lämminhenkiseen yhdessä tekemiseen, jossa ihmisillä oli paljon muita arvoja liiketoiminnan kasvattamisen ja voiton maksimoimisen lisäksi. Se kiehtoi Laurilaa kovin.
Aikaisemmin hän oli ajatellut asian olevan joko-tai, mutta Helsinki-filmin arvostus yrityksen liiketoimintaa ja Laurilan liiketoimintaosaamista ja -taustaa kohtaan sai hänet ymmärtämään asian todellisen luonteen. Huonossa julkisuudessa viime kuukausina kylpenyttä elokuva-alaa on arvosteltu sisäänpäin kääntyneeksi, mutta tämän myytin Laurila haluaa kumota.
”Ennen tätä kaikki ajattelivat vain omaa uraansa ja nyt yhtäkkiä kaikki halusivat tehdä hyviä elokuvia, joista ihmiset voi nauttia. Kaikki apu oli tervetullutta yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Se oli ihan mielettömän hyvä fiilis silloin”, Laurila muistelee. Laurilan tavasta kertoa yrityksestä voi aistia hänen innostuksensa olleen todellista.
Työpaikka todisti Laurilalle jo aiemmin nousseen ajatuksen siitä, että menestyäkseen yritys tarvitsee muitakin päämääriä rahallisten motiivien lisäksi. Laurilan mukaan on hyvä, että nämä päämäärät ovat rahallisia päämääriä korkeammalla arvojärjestyksessä.
”Tarvitaan sekä se järki että tunteet. Tuntui, että aikaisemmissa ympäristöissä se ei ollut toteutunut, mutta elokuvapuolella se tuntui vihdoin toteutuvan”, Laurila tiivistää.
Uuden vuosikymmenen alkupuolella Laurila havahtui. Hänen oli ollut tarkoitus tehdä pari vuotta töitä valmistumisen jälkeen ennen yrittäjäksi ryhtymistä, mutta yhtäkkiä valmistumisesta olikin ehtinyt vierähtää jo kymmenen vuotta.
Kavereita ei voinut vähempää kiinnostaa ja yksin yrittäminen tuntui liian vaikealta vaihtoehdolta. Tarjolla ei ollut yhteisöllistä kohtauttamista: erilaisia foorumeita, joissa saman halun ja haaveen jakavat olisivat voineet tavata toisiaan.
”Varmaan nykyisessä asenneilmastossa olisin voinut ruveta yrittäjäksi nopeamminkin”, Laurila arvioi.
Nyt aika oli kuitenkin kypsä: Laurila luki paljon ja jutteli eri alojen ihmisten kanssa selvittääkseen, miten koko juttu kannattaisi rakentaa niin, että toive todella tulisi toteen.
Ensimmäinen askel oli projekti, jonka Laurila teki eräälle yritykselle ja jonka vuoksi hän irtisanoutui aiemmasta palkkatyöstään. Vaikkei kyse ollut varsinaisesti vielä yrityksestä, oli tehtävässä jo paljon samaa: hankkeelle oli esimerkiksi järjestettävä rahoitus. Toiveena oli, että projekti poikisi suoraan lisää uusia mahdollisuuksia. Tietyin osin projekti menestyikin, mutta toisilta taas ei eikä se johtanut suoraan uusiin mahdollisuuksiin. Oli siis katsottava muualle.
”Etenkin alussa mua ärsytti, kun ihmiset sanoivat, että ’vihdoin on elokuvateatteri, jossa voi juoda’. Mä oon ajatellut, että tää on elokuvateatteri, jossa ihminen on keskiössä.”
Seurasi muutaman vuoden pituinen periodi, jonka aikana Laurila pohti erilaisten toimialojen uudistamismahdollisuuksia ja otti yhteyttä niillä toimiviin ihmisiin. Yksi aloista oli elokuvan esittämisen toimiala, jolla ei juuri ollut tapahtunut muutoksia. Laurila tarkasteli läheisillä aloilla tapahtuneita muutoksia, jotka vaikuttivat myös elokuvan esittämisen toimialaan. Pian Laurilan alkuun panemille hankkeille kävi niin, että elokuvan esittämisen alan projekti alkoi vetää muita paremmin. Lisäksi Laurilalla oli paljon kokemusta elokuva-alalta ja iso valttikortti: hän tunsi alalta paljon ihmisiä jo valmiiksi.
Laurila ymmärsi tässä vaiheessa, että järkevintä on jättää muut ideat toistaiseksi taka-alalle ja keskittyä riskistä huolimatta yhteen hankkeista, josta myöhemmin syntyi elokuvateatteri Riviera Kallion Harjukatu 2:een.
Tässä vaiheessa idea tosin oli vielä aivan aluillaan ja epäselvää sekin, haluaisiko Laurila yhtiökumppaneineen sitoutua johonkin tilaan kiinteästi pitkällä vuokrasopimuksella vai mieluummin vuokrata vaikkapa tehdashallia ja näyttää elokuvia siellä. Jälleen kerran Laurila pyöritti monia linjoja ja tutki eri mahdollisuuksia samanaikaisesti, mutta ymmärsi saman kuin aiemminkin: oli valittava yksi. Samoihin aikoihin markkinoilta löytyi Rivieran nykyinen tila, jonka Laurila päätti valita ja lähteä rakentamaan toimintaa siihen yhdessä yhtiökumppaniensa kanssa. Tässäkään vaiheessa juuri tuota ideaa ei täysin lyöty lopullisesti lukkoon, vaan Laurila päätti katsoa ratkaisua ikään kuin prototyyppinä.
Prototyyppinä Riviera on menestynyt hyvin: ensimmäisen toimintavuoden liikevaihto ylitti miljoonan ja teatteri teki heti positiivisen tuloksen. Täyttöastekin oli korkea: hiljaisemmat sesongitkin huomioiden 85 prosenttia.
”Kyllä mä oon aivan tosi tyytyväinen, että oon vihdoin päässyt tekemään sen, mitä oon pitkään ajatellut”, Laurila sanoo. Vuoden aikana Rivieran vetäjät ovat huomanneet, minkälaiset jutut toimivat ja mitkä taas eivät. Tila rajoittaa kasvumahdollisuuksia jonkin verran. Toisaalta myös elokuvan esittämisen toimialalla Helsingissä tapahtuvat muutokset ja lisääntyneet yrittäjät vaikkapa pienelokuvateatterien saralla luovat omat haasteensa. Laurila näkee kuitenkin taloudellisia kasvumahdollisuuksia jo nykyisessä tilassa.
Kun luvut ovat kasvaneet vielä nykyisiä paremmiksi, on menestystarinaa lopulta tarkoituksena monistaa ja skaalata.
”Me ollaan ajateltu, että tää on parhaimmillaan, kun ihmiset on samanhenkisiä. Jos tänne tulee 55 Cheek-fania katsomaan Cheek-leffaa, on niillä varmaan aika hyvä meininki.”
Helsinkiin on syntynyt viime vuosina lukuisia uusia pienelokuvateattereita, joista Riviera on vain yksi.
Mikä selittäisi Rivieran menestyksen? Laurila löytää siihen useita syitä. Ensimmäisenä hän mainitsee suomalaisen muotoilun. Kyse ei ole pelkästään fyysisestä muotoilusta, vaan ennen kaikkea palveluiden ja asiakaskokemuksen muotoilusta, joka on Rivieralla ollut ykkösasiana. Laurila kertoo, ettei Rivieraa alun perin perustettu elokuvateatteriksi, baariksi tai niiden yhdistelmäksi. Ajatuksen pohjana eivät olleet olemassa olevat tuotteet ja kilpailuasetelma, vaan nimenomaan asiakaskokemus ja sen eri vaiheet.
”Etenkin alussa mua ärsytti, kun ihmiset sanoivat, että ’vihdoin on elokuvateatteri, jossa voi juoda’. Mä oon ajatellut, että tää on elokuvateatteri, jossa ihminen on keskiössä”, Laurila sanoo.
Ennen kaikkea yksi asia nousee kuitenkin ylitse muiden. Se on Rivieran yhteisöllisyys, joka toistuu elokuvateatterissa käyneiden kokemuksissa. Samasta syystä Rivieran elokuvaohjelmistoa ei ole monien muiden pienelokuvateattereiden mukaisesti rajattu arthouse-elokuviin. Rivierassa pyörii kaikkea Tuntemattomasta sotilaasta ja Solsidanista selkeästi arthouse-genreä lähempänä olevaan elokuvaan. Ja niin, kuuluu eteisestä vielä ohjelmistovastaavan huuto: ”Mihin saadaan se Cheek-leffan ensi-ilta mahdutettua?”
”Me ollaan ajateltu, että tää on parhaimmillaan, kun ihmiset on samanhenkisiä. Jos tänne tulee 55 Cheek-fania katsomaan Cheek-leffaa, on niillä varmaan aika hyvä meininki”, Laurila tiivistää. ”On sairaan tylsää katsoa täällä leffaa yksin tai muutaman ihmisen kanssa täyteen saliin verrattuna.”
Kuulemastani herää kysymys. 1900-luvun alussa elokuva oli luksusta, glamouria ja harvinaista herkkua. Onko elokuvan glamour palaamassa nyt vuosikymmenien hiljaiselon jälkeen?
Atte Laurila miettii hetken ja sanoo sitten: ”Kyllä mä uskon, että se on niin.” Hän painottaa konkreettisen, käsinkosketeltavan kokemuksen tärkeyttä. Popcornin haju, cocktailien ja parfyymin tuoksu. Nämä ovat asioita, jotka ovat nousseet aivan uuteen arvoon, sillä ihmiset kaipaavat aitoja, fyysisiä kokemuksia.
”Mutta onhan se nyt toisaalta myös glamouria, että voi katsoa elokuvaa mielettömältä IMAX-salin valkokankaalta huippuäänentoistolla tai nauttia 100 miljoonan euron budjetilla tehdystä tv-sarjasta suoraan kotona napinpainalluksella”, Laurila toteaa. Hän nojaa hetkeksi taaksepäin, katsoo hetken mietteliäästi ja sanoo:
”Mä en halua yhtään väheksyä näitä muita tapoja kuluttaa audiovisuaalista viihdettä. Elokuvan glamour on tulossa takaisin, mutta tapoja on tosi monia. Uskon, että me ollaan aika hyvin jäljillä, mutta niin on moni muukin omassa genressään.”
