Mittaamattoman arvokas

Taide- ja rahamaailman välistä diskurssia vaivaa se, että molemmat kuvittelevat olevansa toisistaan vapaita. Päätoimittaja yrittää esseessään avata keskusteluyhteyttä, jotta taiteen rahoituskriisistä voitaisiin puhua.

Tilanteita oli ollut useita ja suun avaaminen niissä vaikeaa. Yhteisöissä, joissa kaikki tekivät taidetta tai kuluttivat sitä aktiivisesti, oli pelottavaa mainita taiteen rahoituskriisistä ja argumentoida leimautumatta heti ensikättelyssä taiteesta mitään ymmärtämättömäksi. Itse asiassa pelkkä rahan mainitseminen laukaisi jo reaktion, jossa keskustelukumppanit nousivat takajaloilleen. Toisissa piireissä taiteen merkityksestä puhumista pidettiin turhana haihatteluna. Miksi taiteesta ja rahasta puhuminen on niin vaikeaa?

Suurin ongelma tähän vastakkainasetteluun lienee eroavat tavat käsittää maailma ja käyttää käsitteistöä. Ekonomin maailmankuvan voi nähdä perustuvan taloustieteen perusopin mukaisesti hyötyfunktioon. Kaikelle maailmassa, myös abstraktille toiminnalle, muodostuu arvo vaihtoehtoiskustannusten kautta. Puheessa toistuvat sanat tuottaminen, tulos ja investoinnit, eikä talousmaailma tunne itseisarvon käsitettä. Taiteen kentällä puheenvuorot ovat puolestaan usein samanlaisia kuin ryhmäteatterin johtajan Esa Leskisen blogissa: “Saattaa olla, että taiteeseen satsaaminen todellakin joskus tuottaa rahallista hyötyä, mutta parempi olisi, ettei tuottaisi. Se arvo, mitä taide tuottaa, on päinvastoin pysähtymisen kokemus – kokemus siitä, että minun ei tarvitse tuottaa yhtään mitään.” Kun esitetään, että taiteen keskiössä on rahallisen hyödyn sijaan taiteen vaikutus katsojaan, liikutaan alueella, jossa aiemmat mittayksiköt eivät enää päde. Kuilu kahden näkökulman välillä kiteytyy pohjimmiltaan tähän.

Ekonomille on selvää, ettei tuotteiden tai palvelujen hinnoittelu perustu valmistuskustannuksiin, vaan määräytyy markkinoilla kysynnän ja tarjonnan mukaan. Hinta, jonka kuluttaja on valmis maksamaan kuvastaa arvostusta. Usein kuulee sanottavan taideteoksesta, että itsekin olisin voinut tuollaisen tehdä ja ihmettelyä miten joku voi maksaa tuosta kymmeniä tuhansia. Toisaalta yhtä lailla joku voi maksaa luksuslaukusta tuhansia euroja, jolloin hän ostaa palan brändiä, ei laukun valmistuskustannuksia. Samoin myöskään taidekerääjä ei osta materiaalikustannuksia tai taiteilijan käyttämää aikaa, vaan vaikkapa keräilyarvon.

Kyllähän välillä ottaa päähän. Amsterdamilaiseen taidegalleriaan maksoi sisään seitsemän euroa ja vastassa oli keppi aseteltuna huoneen kulmaan – esitteessä luki seitsemän taiteilijan nimet. Pidin sitä lähinnä huonona vitsinä. Kuvittelin, kuinka he olivat keskenään pohtineet ja väkertäneet installaatiota viikkoja. Sitten ajattelin, kuinka he olivat saattaneet kaljalla keksiä iskeä kepin nurkkaan ja pyytää seitsemän euroa naamalta ja nauraa kaltaisilleni urpoille. Ajatus siitä, etten koskaan saa tietää, miten asia oli, on kutkuttava. Oikeastaan sillä ei ole mitään väliä. Minä maksoin seitsemän euroa, mikä oli osoitus halustani poistua taidegalleriasta uusin silmin.

On mielestäni naiivia kuvitella olevansa jollakin tavalla irrallinen taiteesta vain koska ei ole valmis ostamaan museokorttia tai kokee Amsterdamissa näkemäni kaltaiset installaatiot hölynpölynä. Taiteen tehtävää voi olla vaikea konkreettisesti ymmärtää tai nähdä, mutta kaikista lähimmäs sen merkitystä voi päästä, kun miettii mitä jos taidetta ei olisi koskaan ollutkaan. Tällöin olisi päässyt puuttumaan yhteiskuntaamme perustavanlaatuisesti muokanneet kriittiset puheenvuorot, joita ilman todellisuutemme olisi hyvin toisenlainen. Ja usein kriittiset puheenvuorot ja vaikeammin avautuvat ihmisyyden ihmettelyt eivät ole niitä, joille markkinoilla muodostuu hinta. Taidetta vaivaa sama ongelma kuin muitakin julkishyödykkeitä, joista kukaan ei halua maksaa, mutta jotka ovat peruspilareita, joiden päälle rakentaa elämää.

Missä siis ongelma? Jos kyse on elämän peruspilareista, miksi taide on jatkuvassa rahoituskriisissä? Elämme niukkuuden yhteiskunnassa, jossa on pakko tehdä valintoja, jolloin kysymykset kaiken tärkeydestä joutuvat suurennuslasin alle. Oikeastaan kaikki yhteiskuntamme elementit ovat rahoituskriisissä. Eihän kukaan oikeasti haluaisi puhua siitä, onko taide tärkeää tai minkä verran siihen pitäisi laittaa rahaa. Se on kiusaannuttavaa. Mutta se, että jokin tuntuu epämukavalta ei riitä perusteluksi vaikenemiselle. Yhteiskunnassamme ei voi olla mitään niin pyhää, etteikö sitä saisi tarkastella kriittisesti ja keskustellen. Kyllä saa ja pitää.

Kun pohditaan julkisen rahoituksen roolia taiteessa tullaan aiheeseen, joka lienee kaikista vaikein. Valtion taiteilijaeläkkeen olemassaolo on osoitus yhteiskunnasta, jossa taiteilijuutta pidetään arvossa ja tarpeellisena, vaikka se ei verotuloja yhteiseen kirstuun kantaisikaan. On jalo ajatus, että yhteiskunta pystyisi tarjoamaan osalle taiteilijoista mahdollisuuden tehdä taiteellista työtä ilman velvoitteita. Erityisen tärkeää se olisi niille, joiden taide ei ole yhtä esittävää kuin maalaus- tai valokuvataide, jota on kuitenkin helpompi myydä. Markkinat toki toimivat ja osoittavat arvostuksen, mutta todellisuudessa vain tietynlaisesta taiteesta puhuttaessa. On löydettävä muita keinoja rahoittaa taiteen tekemistä, jotta taidetta ei tehtäisi myyntiin tähtäävällä kärjellä.

Osittain näistä syistä taiteen tukemisen vastuu siirtyy yhä enemmän julkiselta sektorilta yksityisille ja itsenäisille apurahasäätiöille. Säätiöiden valitsemat asiantuntijat käyttävät parasta arvostelukykyään valitessaan suuresta joukosta apurahanhakijoita muutamia, joille myöntää tukea. Rannalle jää aina satoja, jotka olisivat voineet olla aivan yhtä lailla apurahansaajan paikalla. Säätiöt ottavat valtavan riskin rahoittaessaan taiteilijaa – tulosvastuuta ei ole. Ja toisaalta koska taide syntyy alitajunnassa ja kokemuksista, on tärkeää rahoittaa myös päämäärätöntä haahuilua. Sillä kyllä, niinkin voi käydä, että joku saa apurahan ja yrittää kirjoittaa kirjan, tuloksetta. Yhteisillä rahoilla tällainen olisi vähintäänkin kyseenalaista ja aiheuttaisi ärsytystä. Taiteilijayksilön kohdalla tilanne on kuitenkin aika ymmärrettävä – taidetta kun ei voi pakottaa. Toisaalta vaikka kuinka puhuttaisiin yksityisestä rahasta, palaamme pohdinnassa lopulta lähtöruutuun: yksityistä rahaa vaivaa sama niukkuus, jolloin joudutaan tekemään valintoja.

Käsite taiteen autonomia viittaa siihen, ettei taiteilijan tarvitse vastata kenenkään muun vaatimuksiin. Yleinen arvostuksemme riippumatonta taiteen tekemistä kohtaan näkyy potissa, jolla taidekenttää rahoitetaan. Kenelle tätä tukea myönnetään on puolestaan osoitus siitä, minkälaista taidetta pidämme arvokkaana. Taiteen kokemus on aina subjektiivinen – mitä yksi pitää viehättävänä, pitää toinen kamalana. Se mikä liikuttaa yhtä, on toiselle yhdentekevää. Hyvän ja huonon taiteen määritelmiä ei ole. Teknisesti joku voi olla toista parempi, mutta ilmaisullisesti ei. Subjektiivista kokemusta ei voi kukaan muu arvottaa.

Jotta riippumatonta ja autonomista taidetta voidaan tulevaisuudessa tehdä yhtä paljon ellei jopa enemmän, tarvitaan lisää mesenaatteja – käytännössä siis lisää rahaa. Jotta näin kävisi, on taiteen tärkeyden tunnustavan yhteiskunnallisen arvopohjan vahvistuttava, ja juuri siksi taiteilijoiden ei pidä nousta rahakeskustelun yläpuolelle. Raha- eikä taidemaailma voi valita todellisuudesta sitä itseänsä miellyttäviä osia. Olemme jumissa toistemme kanssa.

Tekstin innoittajana on toiminut Suomen kulttuurirahaston ’’Rahan kosketus’’ -selvitys taiteen rahoituksesta Suomessa. Kirjoittaja on kauppatieteilijä, joka työskentelee aktiivisesti kuvataiteen kentällä toimivassa suomalaisessa säätiössä.