Mitä käy, kun näemme kaiken numeroina?
Milloin me taloustieteen opiskelijat olemme pysähtyneet pohtimaan taloustieteen kulttuurista valtaa yhteiskunnassa? Jääneet miettimään, miltä tuntuu lukea talouspoliittisia uutisotsikoita ilman kriittistä silmää sille, että taloustieteilijöiden kertomat numerot saattavatkin valehdella? Joskus metsää on vaikea nähdä puilta, ja ulkopuolelta tarkasteltuna havainnot voivatkin olla mielekkäämpiä.
Tanskalainen tasa-arvokonsultti sekä feministinen aktivisti Emma Holten luonnehtii itseään taloustieteen tietokirjan kirjoittajana seuraavasti: “Kala ei voi havainnoida vettä, ja minulla on ollut kyky ymmärtää taloustiede asiana, jolla on kulttuurista valtaa yhteiskunnassa.” Holtenilta ilmestyi viime vuonna hänen esikoistietokirjansa, tänä syksynä suomennettu Kuluerä (Gummerus). Teoksessa Holten purkaa taloustieteen osiin kulttuurintutkijan silmin kritisoiden talouden kieltä ja järjestelmää, joka arvottaa kaiken numeroiksi. Lisäksi hän avaa nykypäivän taloustieteellistä ajattelua menneisyyden kautta linkittäen kulttuurimme ja historiamme yhteen taloustieteen kehityksen kanssa.
Teos pureutuu juurikin taloustieteen omaavaan kulttuuriseen valtaan ja siihen, miten helposti se tulkitaan julkisessa keskustelussa objektiivisena totuutena. Holten kertoo, että keskusteluissa taloustieteilijöiden kanssa on käynyt ilmi, etteivät he aina ymmärrä, miltä tuntuu olla esimerkiksi hoitaja lukemassa uutista säästösyistä tapahtuvista hoitajien irtisanomisista. “Hän näkee nämä numerot, eikä voi sanoa mitään,” Holten luonnehtii. Kulttuuriimme on sisäänrakennettu ajatus siitä, etteivät numerot valehtele. Vaikka monille taloustieteilijöille on selvää, ettei ala ole objektiivinen luonnontiede vaan sosiaalinen tiede, ja että numerot ovat toisinaan myös väärässä, ei se ole yhtä selvää suurelle yleisölle.
Holten argumentoi, että lukujen ja sitä kautta myös hintojen saama valta on johtanut meidät antamaan liian vähän painoarvoa oikeasti merkityksellisille asioille, mikä puolestaan on johtanut hoiva-alan kriisiin sekä toisaalta myös ilmasto- ja mielenterveyskriiseihin. Keskittyminen hintoihin ja markkinoihin on ajanut meidän tilanteeseen, jossa esimerkiksi luksuslaukuille on helppo asettaa korkea hinta, mutta tunti oman lapsen kanssa vietettyä aikaa on hinnatonta, ja täten arvotonta. “Hinnoista on tullut konkreettisia, ja oikea elämä on muuttunut abstraktiksi”, Holten kuvailee. Hän jatkaa kertomalla, kuinka olemme päätyneet filosofisesti mielenkiintoiseen tilanteeseen, jossa numerot, kunhan niiden taustalla on tarpeeksi täsmällinen teoria, nähdään totena. Sen sijaan esimerkiksi hänen oma taannoinen sairastumisensa, sen johdosta tapahtunut sairaalareissu ja paraneminen nähdään abstraktina, sillä sairaalassa tapahtunutta hoitoa ei pystytä kuvailemaan numeroin.*
Mutta miten tähän on päädytty? Taloustieteen opiskelijanakaan harvoin törmää tieteenalan historiaan ja eri taloustieteen haarojen valtataisteluun, saatika taloustieteen tarkasteluun kulttuurin- tai sukupuolentutkimuksen näkökulmasta. Erityisen mielenkiintoista on, miten Holten liittää noitavainot sekä sukupuoliroolit modernisaatioon ja nykypäivän talousjärjestelmään.
“Noitavainot ovat täydellinen esimerkki siitä, miten sukupuoliroolit ja kulttuuri määrittyvät sen mukaan, millainen talousjärjestelmä vallalla on,” Holten summaa. Noitavainot olivat aikanaan keino kansan järjestämiseen ja jäsentämiseen. Ihmisten oli elettävä ydinperheissä ja tehtävä määriteltävissä olevaa työtä siten, että työn tulokset olivat mitattavissa. Noitina vainotut ihmiset, naiset sekä miehet, olivat niitä, jotka edustivat “kaoottisempaa” elämäntapaa, asuivat kaduilla, tai toimivat esimerkiksi lapsenpäästäjinä tai parantajina.
Lisäksi Holten osoittaa selkeän yhteyden niin naisen stereotyyppisen roolin, kuin myös miehisenkin roolin ja vallitsevan talousjärjestelmän välille. Hän ottaa esimerkiksi modernin maskuliinisuuden, jonka avulla on voitu rakentaa hyödyllinen hahmo pääoman kerryttämiselle ja talouskasvun edistämiselle: hahmo, jonka identiteetti ja ylpeyden tunne syntyy töiden tekemisestä.
Samoin myös naisen stereotyyppinen rooli on vaihdellut sen tuoman taloudellisen hyödyn mukaan kotirouvan ihanteesta 60-luvulla nousseeseen “women can”-ajatteluun, joka pyrki saamaan naiset osaksi työvoimaa. Tästä Holten jatkaa luontevasti kertomaan, miten myös nykypäivän feminismi toimii itseasiassa pohjimmaista tarkoitustaan vastaan. Feministiseksi ihanteeksi on noussut ajatus naisesta, jonka elämä muistuttaa miehen elämää mahdollisimman paljon, ja jonka tavoite on pyrkiä kiipeämään työelämän tikkailla mahdollisimman korkealle. Se puolestaa ylläpitää hoivatyön yhteiskunnallista aliarvostusta, jonka takia näihin tehtäviin on tuotava työntekijöitä globaalista etelästä. “Minusta tavoitteen pitäisi olla toisinpäin: miesten elämän tulisi muistuttaa paljon enemmän naisten elämää. Miesten tulisi viettää enemmän aikaa kotona ja tehdä töitä hoiva-alalla,” Holten toteaa.
Hoiva-alan aliarvostus ja yhteiskunnan sukupuoliroolit kulkevat käsi kädessä. Vaikka hoivatyön aliarvostus pohjimmiltaan johtuu sen “abstraktista” luonteesta ja mittaamisen hankaluudesta, on sitä ollut helpompi aliarvottaa siksi, että sitä ovat tehneet juuri naiset. Niinpä myöskään taloustieteen kehittyessä ei ole ollut tarpeeksi kannustimia keksiä hoivatyölle, tai muille vastaaville numeroiden ulkopuolelle jääville asioille, malleihin sopivia selityksiä.
Näiden asioiden aliarvottaminen ei kuitenkaan tapahdu seurauksitta. Holten viittaa teoksessaan tanskalaisen apulaisprofessorin Susanne Ekmanin kirjaan Myrkyllinen velka (Giftig goeld), jossa Ekman rinnastaa vuoden 2008 finanssikriisin nykyiseen hoivakriisiin. Hänen mukaansa aliarvottamisesta johtuva näkymätön arvonmenetys voidaan nähdä kertyvänä velkana, joka lopulta romahtaa. Holten antaa tästä myös konkreettisen esimerkin, jonka hän on huomannut keskustellessaan hoitajien kanssa itse. Ensimmäisten leikkausten tullessa alkavat hoitajat tuurata toisiaan tekemällä hieman ylitöitä tai lupaamalla vastata työpuhelimeen myös vuorojen ulkopuolella. Tämän johdosta tuottavuus ei muutu radikaalisti, ja ulkopuolelta on vaikea havaita leikkausten aiheuttaneen juuri negatiivisia vaikutuksia, eli leikkauksia nähdään tehostamisen kannalta hyödylliseksi tehdä lisää. Lopulta hoitajat väsyvät, ja alan sisällä syntyy valtava kuormitus työntekijöille. Seurauksena päädytään nykyhetken tilanteeseen, jossa hoiva-ala on vaikea nähdä houkuttelevana työpaikkana, ja työntekijöitä sitä kautta hankala löytää. Se taas lisää rekrytoinnin kustannuksia, heikentää hoidon laatua ja viivästyttää hoitoon pääsyä, mikä ajaa tilannetta syvemmälle kriisiin.
“Muistan, kun kirjani ilmestyi ja olin tanskalaisessa ajatushautomossa, jossa oli enimmäkseen taloustieteilijöitä. Siellä pääekonomisti kysyi minulta: “Tämä asia, josta kirjoitat, että he [hoitajat] ovat todella kiireisiä sairaaloissa, mistä sinä keksit sen? Emme näe sellaista numeroista’”, Holten kertoo.
Se, mitä Holtenin sanomasta voi siis tulevana taloustieteilijänä ottaa irti, on ymmärrys taloustieteen kulttuurisesta ja sosiaalisesta asemasta yhteiskunnassa. Lisäksi oleellista on oman tieteenalansa historian ymmärtäminen: taloustiede on historian saatossa ollut pitkälti valtataistelua eri tieteenhaarojen välillä, eikä yksiselitteistä voittajaa ole aina löytynyt. Kautta aikojen kyse ei ole ollut ideoiden puutteesta tai ajatusmallien vähyydestä, vaan siitä, mikä niistä on päässyt kiipeämään kamppailussa toisten yli. Niinpä on ehkä aika laajentaa ajatteluaan numeraalisten arvojen ulkopuolelle ja katsoa mitä sieltä voisi löytyä. Holtenia lainaten: “Uusista ideoista ei ole pulaa, pulaa on kiinnostuksesta niitä kohtaan.”
