Kulutus paljastaa, mitä todella arvostat

Asioita voi ja pitää mitata rahassa, sillä kaikkea ei voi saada, kirjoittaa Joonas Remes esseessään.

Kun viime syksynä aloitin opintoni kauppakorkeakoulussa, huomasin pian, että raha ei ole kaikkialla hyvässä mai- neessa. Orientaatioviikolla muihin mursuihin tutustuessa usein toistuva kysymys oli, miksi kukin valitsi juuri kauppiksen. “Rahan takia,” oli yleinen vitsi. Vitsissä aina tippa totuutta: ajatus mainittiin myös uusille kyltereille pidetyssä tervetuliaispuheessa. Kauppiskuplan ulkopuolella törmäsin kuitenkin pian päinvastaiseen viestiin. Kuullessaan, että opiskelen kauppakorkeakoulussa, moni tuttu koki tärkeäksi huomauttaa, että raha ei merkitse kaikkea.

Kun asiaa tarkastelee, näyttää siltä, että vastenmielisyys niin sanottua rahapuhetta kohtaan leikkaakin läpi yhteiskunnan. Rahoitusmarkkinoiden halveksuminen ja epämääräinen luontaistalouden ihannointi tuntuvat olevan vasemmistokolumnistien vanhentumattomia vakioaiheita. Viime vuosina pinnalle nousseen downshiftaamisen yksi keskeisiä ajatuksia on, ettei raha lisää ihmisen onnellisuutta. Myös pääministeri Antti Rinne koki SDP:n kesäkokouksessa pitämässään puheessa tärkeäksi korostaa, ettei yksilön turvaa ja yhteiskunnan vakautta pidä mitata rahassa.

Käsitys rahasta jakaa mielipiteitä olipa puhe kotimaisesta ruoan tuotannosta, eläkeläisistä tai syrjäseutujen lakkautettavista kyläkouluista. Mutta miksi raha herättää meissä niin voimakkaita tunteita?

Taloustieteen oppikirjassaan Matti Pohjola määrittelee rahan “vaihdon välineeksi, arvon mitaksi ja arvon säilyttäjäksi”. Peruskylterissä kummeksuntaa herättää, mikä edellä mainituista luonnehdinnoista nostaa kunnon kansalaisen karvat pystyyn. Miksi emme mittaisi kaikkea rahalla

Kun rahapuheilmiötä pohtii tarkemmin, tuntuu, että ajoittain esiin nouseva vastenmielisyys ei oikeastaan edes koske rahaa vaan hintoja.

Hinta on hyödykkeelle sama kuin senttimetri on aidanpylväälle: mittaamiseen tarvittava apuväline, joka mahdollistaa meille eri asioiden arvon keskinäisen vertailun.

Raha sen sijaan on vain vaihdon väline. Sillä ei ole itseisarvoa. Kun ajattelemme asioita “rahan näkökulmasta”, emme vertaa kylmää käteistä taiteeseen tai hyvään vanhustenhoitoon, vaan siihen mitä muuta saisimme samaan hintaan niiden sijasta.

Ehkä vihaisten Twitter-kommenttien pitäisikin huutaa: “ei kaikelle voi antaa hintaa”. Mutta on yhä mielen- kiintoista, miksi kyseinen ajatus saa suonemme sykkimään.

Emme arvosta rahaa.

“Lisääntyvästä vauraudesta emme enää tule onnellisemmaksi”, totesi psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen Ylen viime keväänä julkaisemassa artikkelissa Suomi on jo niin rikas, ettei raha enää tuo lisää onnea. Artikkelissa nostetaan esiin taloustieteilijä Richard Easterlinin mukaan nimetty paradoksi, jonka mukaan vaurauden kasvu ei tutkitusti lisää onnellisuutta.

Selvästikään tämä yltäkylläisyys ei voi olla rahapuheen herättämän hermostuneisuuden takana. Tosin joku saattaa ihmetellä, miksi kaikesta huolimatta yhteiskunnassamme tuntuu olevan vahva konsensus siitä, että niin taide ja kulttuuri kuin vanhusten- ja sairaanhoito, opetuksesta ja poliisivoimista puhumattakaan, kaipaavat kipeästi lisää resursseja?

Ainakin tästä näkökulmasta tuntuu oudolta, että hoitajansa viimeksi toissapäivänä nähnyt vanhus ei tulisi vauraudesta onnellisemmaksi.

Kaikille ei riitä kaikkea

Viimeistään taloustieteen perusteissa kylteri oppii, että elämme niukkuuden rajoittamassa maailmassa. Resursseja ei ole loputtomasti sen enempää todellisessa maailmassa kuin on Pekan ja Liisan täydellisellä kahden tuotteen markkinalla. Ja usein voidakseen kuluttaa itselleen arvokkaita asioita, on ensin huhkittava harmillisen ankarasti. Tyypillisesti tunteet kuumenevat, kun ihmiset pettyvät.

Elämämme on jatkuvaa valitsemista. Jos mursu päättää asua ensimäisen opiskeluvuotensa kalliolaisessa yksiössä, voi olla että rahat eivät riitäkään Ibizan-lomaan. Vaikka valinta oli tietoinen, saattaa peruskylteriäkin ketuttaa Helsingin loska, kun Hoas-soluissa vuotensa viettävät kuluttavat opintolainojaan aurinkorannoilla.

Niukkuus pakottaa meidät joka päivä valitsemaan elämän eteemme heittämien vaihtoehtojen joukosta. Aina kun päätämme valita jotain, vastavuoroisesti joudumme luopumaan muista vaihtoehdoista. Valintamme näyttävät, mitä pidämme arvokkaimpana.

“Voiko toisinaan kiihkeä väite, että kaikelle ei pidä laskea hintaa,
olla pelkkä kulttuurinen defenssi?”

Jo tässä vaiheessa on selvää, että kaikelle voi laskea ai- nakin jonkinlaisen hinnan. Olipa se mikä tahansa, valintamme hinnaksi muodostuu toiseksi eniten haluamamme hyödykkeen arvo. Samalla kun yleinen vaihdon väline mahdollistaa eri hyödykkeiden keskinäisen vaihdannan, se mahdollistaa myös eri hyödykkeiden, tavaroiden ja palveluiden, arvojen vertailun.

Laskemalla arvokkaina pitämillemme asioille hinnan, voimme asettaa ne keskinäiseen arvojärjestykseen. Koska emme voi saada kaikkea, meidän on tehtävä valintoja, ja se miten valitsemme, näyttää, mitä todella arvostamme. Näin arkinen elämämme on täynnä hintojen laskemista. Ajattelemme lähes kaikkea hintojen näkökulmasta!

Mikä rahassa siis suututtaa?

Julkinen keskustelumme on täynnä hyvää. Haluamme tehdä hyvää toisillemme ja maailmasta paremman paikan: Kaikki haluavat pitää huolta luonnosta. Me kaikki arvostamme sairaanhoitajia ja varhaiskasvatusta. Suomalainen ruoan- tuotanto on turvattava. Lista on pitkä.

Mutta miksi lehdissä ja studioissa ei puhuta hinnoista? Valtion budjettiriihi on nollasummapeliä ja politiikassa on nimenomaan ole kysymys asioiden arvottamisesta: mistä otamme pois, jotta voimme antaa muualle.

Tämä näkyy myös arkisissa valinnoissa. Kuinka moni meistä todella on valmis luopumaan etelänmatkoista luonnon hyväksi? Jos suomalainen ruoka on parempaa, miksi kaupassa koriin tarttuu halvempi saksalainen? Jos väität erityisesti arvostavasi sairaanhoitajien työtä tai lapsesi päiväkodin hoitajaa, mikset samalla kerro, mistä omastasi olet valmis luopumaan heidän hyväkseen?

Laskemalla hinnat arvostamillemme asioille, voimme verrata niitä muihin meille tärkeisiin hyödykkeisiin. Lätkimällä hintalaput vanhusten- ja sairaanhoidolle tai luonnonsuojelulle, näemme kuinka paljon niitä todella arvostamme. Kauniit puheet ja hyvesignalointi saattavat tosin tämän totuuden valossa maistua suolaisen katkeralta.

Voiko toisinaan kiihkeä väite, että kaikelle ei pidä laskea hintaa, olla pelkkä kulttuurinen defenssi? Haluamme uskoa, että olemme hyviä ja inhimillisiä, mutta pelkäämme silti astua peilitaloon ja nähdä, millaisia todella olemme. Ehkä rahapuhe ahdistaa, koska se heijastaa eteemme syvimmät preferenssimme.

Raha on vain arvon mitta, ei arvo itse. Siksi siitä puhumisen ei pitäisi nostattaa suuria tunteita. Kiihkeää keskustelua tulisi herättää vain asioiden, joiden arvoa rahan avulla mittaamme ja joita näin tarkastellen asetamme arvojärjestykseen.

Tunnustamalla itsellemme tekojemme olevan heijastus todellisista arvoistamme, voimme alkaa pohtia, mikä elämässä oikeasti on hyvää ja oikein.