Kerran väärässä, aina väärässä

Väärä valinta voi olla parempi kuin valitsematta jättäminen. Esseessään Frida Wikblad pohtii valintojen ja epäonnistumisten merkitystä.

”Mitä jos?” on vaarallinen lause. Se pitää sisällään vääjäämättä ajatuksen epäonnistumisesta. Se aloittaa tajunnanvirran valitettavista seurauksista ja ylipäänsä kaikesta siitä, mikä voi mennä pieleen. Mitä jos en onnistu? Mitä jos kaikki todella menee pieleen?

On totta, ettei aina voi onnistua ja asiat voivat mennä pieleen monella tapaa. Epäonnistuminen nostaa kynnystä laittaa itsensä likoon. Se myös altistaa kaavamaisuudelle ja maagiselle ajattelulle, jossa sattumanvaraisuudelle langetetaan merkitystä ja syy-seuraussuhteita muodostetaan aivan syyttä. Epäonnistumisen pelko ahdistaa pelkääjän oman mukavuusalueen sisäpuolelle: omaan kuplaan, jonka ulkopuolelle on vaikea nähdä.

Valmistuin ylioppilaaksi keväällä 2015 ja aloitin seuraavana syksynä yliopisto-opinnot, vaikka minulla ei ollut selkeitä tulevaisuudensuunnitelmia. Moni asia kiinnosti, mutta mikään ei kuitenkaan tarpeeksi. Tiesin, tästä huolimatta, haluavani opiskella jotain, ja yllätyksekseni pääsin rimaa hipoen sisään. Ensimmäisen vuoden aikana sain huomata valinneeni väärin. Olin valinnut hakea väärälle alalle ja olin tehnyt väärän päätöksen opiskelupaikan vastaanottamisesta. Vähäiset odotukset, joita minulla oli ennen opintojen alkamista, eivät saaneet vastakaikua opinnoilta. Harkitsin keskeyttämistä, uudelleen hakemista ja vaihtoon lähtemistä.

Havahduin tähän liian myöhään: vaihtohakemuksien viimeinen palautuspäivä oli ollut pari kuukautta aiemmin ja yhteishaku oli päättynyt. Ilmoittauduin läsnäolevaksi, koska pelkäsin enkä tiennyt paremmasta. Aloitin toisen opiskeluvuoteni ristiriitaisissa tunnelmissa. Oma pääaine ei kiinnostanut ja luennoille meneminen ahdisti. Yritin psyykata itseäni ajatuksella, että pystyn kyllä valmistumaan kandiksi, minkä jälkeen voisin hakea toiseen maisteriohjelmaan. Sehän olisi kätevää. Kynsien pureskelun, opintopsykologikäyntien ja useiden viisivuotissuunnitelmien laatimisen jälkeen päätin kokeilla pääaineen vaihtamista.

Nyt pari vuotta myöhemmin, saavutettuani turvallisen etäisyyden tapahtuneesta, koko tilanne vaikuttaa absurdilta. Tuntuu naurettavalta, kuinka ahdistunut ja stressaantunut olin. Pääaineen vaihtaminen tuntui pelottavalta ja pitkältä prosessilta, mutta itse akti kesti noin viisi minuuttia. Tapahtuma saavutti kliimaksinsa, kun sujautin tärisevin käsin täytetyn lomakkeen opiskelijapalvelupisteen postilaatikkoon ja jatkoin päivääni normaalisti. Tämän jälkeen aloin stressata, onnistuuko vaihto. ”Mitä jos?” oli läsnä ajatuksissani jatkuvasti. Kuinka monta päivää tulisi odottaa ennen kuin voisin ottaa yhteyttä ilman, että vaikutan täysin epätoivoiselta? Tiesin viestini menneen perille, kun parin viikon päästä tiedekuntatentissä lomakkeessani henkilökohtaisten tietojen kohdalla luki, täysin varoittamatta, uusi pääaineeni. Olin helpottunut, euforinen ja onnellinen. Tunsin oloni voittamattomaksi ja muistan ajatelleeni, että pystyn mihin vaan.

Mikäli syystä tai toisesta oma ala ei tunnu enää omalta on syytä miettiä, mistä moinen johtuu. Minkä takia oma ala tuntuu vieraalta? Olen onnekas, sillä ahdistuksen keskellä löysin tieni ulos epävarmuuden kuplasta. Loppujen lopuksi se oli helppoa, vaikka se ei silloin siltä tuntunut. Täytyi vain luottaa itseensä ja uskaltaa tehdä päätöksiä, joiden lopputuloksesta ei ollut takeita.

Lähipiirissäni on ihmisiä, jotka ovat vuoden korkeakouluopintojen jälkeen päättäneet lopettaa opinnot, koska löysivät intohimonsa toisaalta. Jotkut taas yrittävät saada alemman korkeakoulututkinnon suoritetuksi, koska yli kahden vuoden opiskelun jälkeen luulisi tutkielman miltei sikiävän itsestään. Pelko on yksi syy, miksi alaa ei vaihdeta. Toinen syy on yksinkertaisesti se, että ei välttämättä raaskita vaihtaa alaa kesken tutkintoa, sillä se pitkittäisi valmistumista. Kandi kasaan -mentaliteetti viestii yleisemmästä suhtautumisesta vaihdokkeihin ja n:nnen vuoden opiskelijoihin: aloittelevien opiskelijoiden oletetaan tietävän tarkkaan, mitä he tulevaisuudeltaan haluavat. Toisaalta kaksinaismoralismi elää tympeässä suhtautumisessa välivuosia pitäviin nuoriin. Samaan aikaan nuoria patistetaan hakeutumaan jatko-opintoihin mahdollisimman pian, mutta koulutukseen kohdistuvat leikkaukset ja tutkintouudistukset painottavat sitä, kuinka tämän valinnan täytyy olla juuri se oikea.

Valinnan ei täydy olla oikea. Mikäli erehdyt ja valitset väärin, sillä on väliä vain itsesi kannalta. Mistä tietää, että on oikeassa? Siitä ei välttämättä saa varmuutta pitkään aikaan. En vieläkään tiedä, olenko välttämättä tehnyt oikeaa valintaa tai olenko oikeassa paikassa – olenhan jo kerran ollut väärässä. Mitä jos vaihdan alaa koko lopun elämääni? Mitä jos olenkin vain kyllästynyt, tai oikeasti sitoutumiskammoinen? Pitäisikö tyytyä alaan, joka ei ole varsinaisesti epämiellyttävä tai tunnu väärältä ja jossa pärjään tyydyttävästi, vaikka se ei suoranaisesti tuntuisikaan hyvältä?

Olisi mukavaa, jos kaikki sujuisi suunnitelmien mukaan ja ensimmäinen valinta olisi se oikea. Näin ei kuitenkaan aina ole, ja meistä riippumattomista syistä kohtaamme usein vastoinkäymisiä, jotka muuttavat suunnitelmamme täysin. Miltei välttämättömän suvannon jälkeen vastoinkäymiset saattavat kuitenkin parhaimmillaan sysätä meidät oikealle tielle.

Ainoa keino selvittää, pitääkö jostakin, on mennä ja repäistä: asettua oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja laittaa itsensä likoon. Se ei välttämättä onnistu heti, ja voi olla, että se ei pääty niin kuin toivoisi. Toisaalta asiat voivat myös järjestyä paremmin kuin olisi koskaan uskaltanutkaan unelmoida. Mitä jos tämä onnistuu? Mitä jos tämä on paras tekemäni päätös?

On turhauttavaa odottaa juuri oikeaa hetkeä – sitä kun ei välttämättä koskaan tule. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö nyt voisi olla hyvä hetki. Jos ei tunne mielenkiintoa omaa alaa kohtaan eikä näe yhteistä tulevaisuutta, on suhteen jatkaminen vähintäänkin kyseenalaista. Pienikin epäily kannattaa huomioida ja miettiä, mitä asialle voi tehdä. Johtuvatko ongelmat oikeasti siitä, että alan vaihto tulisi tarpeeseen vai onko kyseessä muuta oman epävarmuuden projisointia? Onko suhdetta mahdollista korjata, vai onko nyt aika valita toisin?

Jos jokin innostaa, resonoi syvällä sisällä ja on alati mielessä, tulisi se ottaa hyvänä enteenä. Täytyy uskaltaa antautua intuition johdateltavaksi ja luottaa siihen, että on parempi kokeilla ja mahdollisesti epäonnistua kuin elää alati jatkuvassa epävarmuudessa.

Mitä jos olisin silloin valinnut toisin? Vaikka valitsisi kerran, tai kolmekin kertaa väärin, se ei tarkoita, etteikö seuraavalla kerralla voisi valita oikein – tai paremmin. Se, että astuu tutusta ja turvallisesta pois ja antaa itsensä tulla yllätetyksi on pelottavaa. Pelon voi kuitenkin ottaa haltuun ja sen avulla voi tietää, milloin on aika valita toisin.