Kauppatieteiden epäilyttävät arvot

Kauppakorkeakoulu tarjoaa teknistä ja kovaa maailmankuvaa. Markus Nieminen pohtii, pitäisikö sille opettaa vaihtoehtoa.

Viime tammikuussa istuin jykevästi nimetyn Suomen laki -salin takarivissä Helsingin yliopiston Porthaniassa. Olin päättänyt opiskella sivuaineeni valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja nyt oli ensimmäisen luennon aika. En tuntenut ketään enkä tiennyt yhtään mitä odottaa. Kevään aikana painoin mieleeni jos jonkinlaisen teoreetikon nimeä ja opin erottamaan valtiotieteilijän kauppatieteilijästä yksinkertaisella kysymyksellä: miten köyhyyttä on mahdollista vähentää? Siinä missä kannunvalaja alkaa puhua tulonjaon tasaamisesta, järkeilee kylteri, että köyhyys lisääntyy mitä enemmän köyhiä tuetaan. Tämä siksi, että tulonsiirtojen kasvaessa yksilön hyöty työnteosta, sen kannustin, laskee. Kun valtiotieteilijä puhuu moraalista, väittää kauppatieteilijä vastaan derivaatalla. Joskus tämä väittely etenee johonkin, mutta suuria poikkitieteellisiä ystävyyssuhteita se ei ole vielä onnistunut tuottamaan.

Ei, en pidä itseäni turhan kylmänä tai kovana ihmisenä, mutta veikkaan että tällainen maine minulle voisi edelläkuvatusta tilanteesta syntyä. Samanlainen maine leimaa koko kylteriyhteisöä. Tarinat kilpailuhakuisuudesta ja menestyspakkomielteestä elävät vahvana niin U-siiven ja Töölön ulko- kuin sisäpuolella. Jotain kertonee sekin, että kauppatieteilijöiden lehden – tämän lehden – sivuilla on viime vuosien aikana haastateltu lähes yksinomaan niin sanottuja kovien arvojen edustajia, kuten Susanna Koskea, Elina Lepomäkeä, Heikki Pursiaista ja Anne Berneriä.

Totuus on onneksi monipuolisempi. Kylterien joukosta löytyy valtavasti lämpöä ja pyyteetöntä avuliaisuutta. Samoin monet talouspakkomielteisistä poliitikoista korostavat, miten he haluavat auttaa juuri yhteiskunnan vähäosaisia. Esimerkiksi Elina Lepomäki kuvaa kirjassaan, miten hän yhdistäisi verotusta ja muuttaisi koko sosiaaliturvaa niin, että se tukisi epävarmimmassa asemassa eläviä. Samassa hengessä kansanedustaja Juhana Vartiainen on eräässä artikkelissa kirjoittanut itsestään: ”Minua saa kernaasti kutsua markkinahihhuliksi ja uusliberaaliksi, kunhan samalla muistetaan mainita, että olen myös hyvinvointivaltiota tukeva sosiaalitantta.”

Tämän hyväntahtoisuuden voi toki kyseenalaistaa, kuten moni teki nähdessään Susanna Kosken surullisenkuuluisan kohtaamisen helsinkiläistyöttömän kanssa viime keväänä. Uskon kuitenkin, että yksittäisten sanojen takana on aito pyrkimys parantaa ihmisten hyvinvointia markkinoiden avulla.

Suhtautuminen markkinoihin lienee se, mikä erottaa myös kauppatieteilijät muista yhteiskuntatieteilijöistä. Päätyminen markkinahihhuliksi voi tapahtua, mikäli omaan tapaan hahmottaa maailma kuuluvat esimerkiksi sellaiset markkinoilla vaikuttavat mekanismit kuin hyöty, signaalivaikutus ja kannusteet. Leimallisimmin nämä termit kuuluvat taloustieteen piiriin. Niitä kuitenkin käytetään koko lailla kaikissa kauppiksen erikoistumisalueissa markkinoinnista rahoitukseen, sillä kauppakorkeassa opiskelija opetetaan toimimaan markkinoilla. Koulun entinen käännösnimi School of Economics oli tässä mielessä hyvä kuvaamaan, millaista opetusta sen seinien sisällä annettiin.

Poliittisissa ja myös humanistisissa opinnoissa toimintaa ohjaaviksi mekanismeiksi tunnistetaan usein esimerkiksi oikeudenmukaisuus, velvollisuus ja hyve. Näihin verrattuna kauppatieteen näkökulma voi vaikuttaa moraalisesti alemmalta, jopa epäilyttävältä. Esimerkiksi sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo on kirjoittanut ”vulgaarista kannustinideologiasta” ja maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki on todennut kannustimien perustuvan ”epärealistiseen ja perverssiin ihmiskuvaan”.

Oivallisen anekdootin eri oppialojen eroista antaa muutaman vuoden takaiset koulutusleikkaukset. Helsingin yliopisto toki menetti paljon rahoitusta, mutta tämän aiheuttamaa raivoa varmasti vahvisti kokemus oikeudenmukaisuuden pettämisestä. Kauppiksella reaktiot olivat rauhallisempia, ja tuskin kukaan olisi lähtenyt kantamaan ”tunkekaa innovaatiot perseeseenne” -lakanoita – innovaatiothan ovat keskeinen osa tehokkaiden markkinoiden toimintaa.

Lisää esimerkkejä tarjoaa stereotyyppinen käsitys liikeihmisistä kulttuurista ja humanistisista arvoista välittämättöminä rahanpalvojina. Toimittaja Ilkka Pernu kirjoitti konsulttiyrityksiä tutkineessa artikkelissaan, ettei ideaalia McKinsey-konsulttia tuottamaton kulttuuri tai kirjallisuus kiinnosta. Fiktion puolella tämä mielikuva on elänyt satoja vuosia. Muun muassa Jules Verne esitteli eräässä romaanissaan tekniikkaa ja taloutta palvovan yhteiskunnan, jonka menestyvälle edustajalle ”maalaustaide loppui laveeraukseen, piirrustustaito pohjapiirrokseen, kuvanveisto valamiseen, musiikki veturien vihellykseen, kirjallisuus pörssikursseihin” (suomennos Annikki Sumi).

Tämänkaltaiseen kritiikkiin voi toki vastata, että markkinat ja vaikkapa kannusteet ovat vain yksi keinoista hahmottaa maailman rakentumista. Moni kuitenkin kantaa huolta siitä, meneekö metodin käyttö jo liian pitkälle. Filosofian professori Uskali Mäki on kuvannut, miten markkinoita pyritään nykyään sovittamaan yhä useammille elämänaloille, kuten rikoksiin ja rangaistuksiin, ja miten tämä voi ohjata ihmisiä käyttäytymään markkinamekanismien mukaan perinteisten moraalisten arvojen sijaan.

Toinen syy, miksi talouslähtöinen ajattelu aiheuttaa vastareaktioita monissa ihmisissä, liittyy huonoon viestintään. Tähän on päätynyt muun muassa kirjailija Tommi Uschanov, joka on pohtinut ristiriitaa Juhana Vartiaisen ajatusten ja maineen välillä. Hänen mukaansa taloudesta puhuva ei useinkaan kiinnitä tarpeeksi huomiota siihen, miltä heidän viestinsä kuulostavat vastaanottajalle. Kuten kaikessa viestinnässä, pätee myös tässä periaate ”it’s not what you say, it’s what they hear”.  Tämän unohtaminen puolestaan avaa kentän niille, joiden mielestä markkina-ajattelussa on lähtökohtaisesti jotain väärää ja epäilyttävää.

Tähän ongelmaan on tarjolla kutakuinkin kaksi ratkaisua. Ensimmäinen on vaatia, että jo peruskouluun ja toiselle asteelle sisällytetään “markkinatalousoppia”, jolla koko ansa opetetaan ymmärtämään kannustimien ja signaalien kaltaisten ilmiöiden vaikutusta. Ehdotus voisi olla jopa perusteltu, sillä tällä hetkellä talousopetus suomalaiskouluissa on vähäistä.

Parempi taktiikka voi kuitenkin olla kurottautua itse rajan toiselle puolelle ja pyrkiä aktiivisesti ymmärtämään maailmaa sellaisten näkökulmasta, jossa markkinoiden ohjaavat ilmiöt eivät näyttäydy tehokkuuden ja kasvun tuottajina. Tämän avulla oma retoriikka voisi paremmin vastata kuulijan ajatusmaailmaan. Kuten todettua, markkinoiden termit liittyvät taloustieteen piiriin, joten vaihtoehtoisia näkökulmia olisi perusteltua nostaa esille taloustieteen perusteiden kurssilla, joka on monelle kauppislaiselle ainoa kosketus kyseiseen alaan. Veisikö tämä aikaa kaavoilta ja käppyröiltä? Varmasti, mutta taloustiedehän on lopulta ihmis- eikä luonnontiede, ja talous enemmän psykologiaa kuin matematiikkaa.