Mitä v*ttua nyt taas
Kylterin toimittaja Siiri Varis kertoo elämästään naisena Aallon kauppiksessa.
"Mun mielestä on luonnollista, että suurempi osa johtotehtäviin valituista on miehiä. Vaatimukset varsinkin suuryritysten johtajille ovat äärimmäisiä ja jos valinta tehdään preferenssien ja osaamisen perusteella, on johdonmukaista, että tehtävään valitaan mies." —Zoom-luennon chat-keskustelu
Yllä katkelma keskustelusta, jota käytiin Johtamisen perusteiden, "jopen", luennon chat-osiossa. Vierailijana oli Heidi Pech, joka johtaa Futuricen tasa-arvotyötä. En itse osallistunut kyseiselle kurssille, mutta päädyin tahtomattani aitiopaikalle seuraamaan sanailua, joka keskittyi siihen, voiko nainen olla johtaja. Eli: voinko minä olla johtaja. Ilmeisesti en.
Opiskelen ensimmäistä vuotta Aallossa ja olen jo useampaan otteeseen miettinyt, onko tämä oikeasti mun paikka. En siksi, että olen nainen, enkä kestä "äärimmäisiä vaatimuksia", vaan siksi, että satun olemaan ihminen. Ja ihmisellä on aivojen radastoja, joissa syntyy tunteita. Toisinaan muhun iskee sellainen vallitseva tunne, että jonnekin todella syvälle tämän oppilaitoksen rakenteisiin on syöpynyt käsitys siitä, millainen kauppislaisen kuuluu olla. Minua koskettaa erityisesti se, millainen on mielikuva naisesta ja siitä, millainen on hänen hyväksytty roolinsa kauppakorkeassa.
“On yksilön omalla vastuulla, antaako vastoinkäymisten estää pääsemästä omaan maksimaaliseen potentiaaliin ja menestymään” —Jodel
Oletko huomannut, miten vähän kauppiksessa on naisprofessoreita? Tutustuessa Aallon kauppakorkeakoulun tasa-arvotilastoihin ei voi olla huomaamatta, miten sukupuolijakauma vaihtelee sekä tehtävittäin että aloittain. Leijonanosa laitosten johtotehtävistä ja akateemisesta johtamisesta lepää miesten harteilla. Kyseisissä rooleissa naiset ovat aina olleet vähemmistössä. Professoreina naisia näkee vähiten yritysjuridiikassa ja rahoituksen laitoksella, joissa heitä ei ole yhtäkään. Rahoituksen opiskelijat ovat stereotypian mukaan uraa luovia “rahisäijiä”. Sattumaako? Viime vuonna rahoituksen maisteriopinnoissa aloittaneista naisia oli kuitenkin viidennes. Miksi emme kuule puhuttavan rahismuijista?
Yliopiston kollektiiviset aivot mieltävät, että tietyt jutut on tarkoitettu miehille ja toiset naisille. Eihän asia tietenkään ole näin mustavalkoinen, mutta samalla toisaalta on. Joskus heikkoina hetkinä kaipaan, että mun kasvoihin hierottaisiin faktaa siitä, että nainen on ihan yhtä hyvä kuin kaikki muutkin.
Aallolla on tosi ihana tasa-arvostrategia, en minä sitä kritisoi. Fun fact: nyt kirjoittaessani eettisten periaatteiden Vastuumme ihmisistä -sivua on päivitetty viimeksi 9.2.2022. Tosi kiva, että “Aalto-yhteisön jäsenellä on oikeus tulla kohdelluksi riippumatta sukupuolesta”. Mutta mitä tapahtuu, jos “sopimatonta käytöstä” ilmenee? Mihin eettisissä periaatteissa oikeasti sitoudutaan ja mitä ne vaativat opiskelijalta ja henkilökunnalta? Sukupuolten vinoutunut asetelma siirtyy yliopistosta opiskelijoiden mukana alati kasvaviin saappaisiin. Koulumme määrittää osaltaan, keistä tulee yhteiskuntamme talouspäättäjiä. Naisia työskentelee rahoitusalalla huomattavasti miehiä enemmän, todetaan finanssialan kattojärjestöjen tasa-arvoraportissa, mutta siitä huolimatta naisista harvempi päätyy johtotehtäviin. Yllättyneitä?
“Miks jopessa puhutaan sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja tuodaan pelkästään naisten ongelmia esille?” —Jodel
On varmasti ikävää kuunnella feminististä ränttiä vuodesta toiseen, mutta on myös ihan paskaa joutua puolustamaan itseään ja läheisiään näin perustavanlaatuisissa kysymyksissä. Siksi varmaan jopen chat-keskustelussa argumentit sekä naisten puolesta että vastaan heitettiin lähinnä henkilöiltä, joiden nimet viittaavat siihen, että kommentoija on mies. On stressaavaa ja kuluttavaa tulla kyseenalaistetuksi tavalla, joka antaa olettaa, ettei sinulla ole asiaan mitään sanottavaa. On myös musertavan ahdistavaa tiedostaa, että vähättely näkyy myös opiskelujen ulkopuolella, esimerkiksi loukkaavassa bilekäyttäytymisessä. Naista voi arvostella kuin häntä ei olisi, ja päihteiden vaikutuksen alaisena häntä voi koskea, kuin kaikki olisi hänelle ok.
En väitä, että mimmit olisivat ainoa ihmisryhmä, jonka puolesta täytyisi nostaa haloo, mutta ne ovat eri keskusteluja. Jos suhtautuminen naisiin, joiden osuus on kuitenkin kauppiksen kanditason opiskelijoista reilu kolmasosa (vuonna 2021 aloittaneista 35,3%), heittää näin monella tapaa häränpyllyä, miltä näyttää muiden normista eroavien arki? Ja miltä se päätyy näyttämään työelämässä? Kun puhutaan tasa-arvosta, kyse ei ole koskaan siitä, että vain yhden ihmisryhmän muroissa lilluu kusta. Empatia ja avoimuus ihan jokaista kohtaan on yhtä tärkeää. Jokaisen ymmärrys ja uniikki panos on myös rahan arvoista sekä McKinseyn tasa-arvotutkimuksen perusteella jopa kasvattaa tuottavuutta. Ja mikä tärkeintä, jokainen keissi, joka satuttaa, on liikaa. Eikä tämä ole mielipidekysymys – tasa-arvo ei ole mielipidekysymys.
Tasa-arvo ei ole mielipidekysymys.
Kyseessä on tosi viheliäinen ongelma erityisesti siksi, ettei kukaan ole yksin syyllinen. Olisi helppoa syyttää yksilöitä, mutta kyseessä on rakenteellinen ja kuplautunut kysymys. Tekisi kovasti mieli osoittaa sormella myös instituutioita ja vaikka liputtaa Aalto-yliopiston rekrytointiin sukupuolikiintiöitä, mutta mistä repäistä rahoitukseen naisprofessori jos hakijoita ei yksinkertaisesti ole? On tietysti oltava muitakin relevantteja keinoja pamputtaa, ettei nainen ole kenenkään ulkopuolelta määriteltävissä. Toisaalta, on myös yksilönä voimaannuttavaa ja tähdellistä hiffata, ettei kaikkia ajatuksiaan tarvitse uskoa – etenkään silloin, jos ne voivat olla haitallisia itselle tai muille.
En kirjoita, koska mulla on absoluuttinen ratkaisu sukupuolten väliseen epätasa-arvoon. Tai ollakseni uhri ja syyllistäjä. Kirjoitan, koska haluan kertoa, miltä musta ja ihmisistä mun ympärillä tuntuu. Ja toivon, että se saa myös sut näkemään vähän lisää sävyjä.
Kirjoittaja on taipuvainen provokatiivisuuteen.